Kukaan ei koskaan kysy puheiden kirjoittajilta, mitä he ajattelevat. Ministereiltä, politiikan vaikuttajilta, taloustieteilijöiltä, mielipidetutkijoilta, äänestäjiltä, toimittajilta kyllä kysytään, mutta kenenkään mielessä ei käy kysyä puheiden kirjoittajan mielipidettä.
On itse asiassa varmaa, että joku tekoälyguru suunnittelee tekevänsä puheiden kirjoittajat tyystin tarpeettomiksi. Suomen Mieli teki rohkean avauksen ja kysyi minulta, vaatimattomalta puheiden kirjoittajalta, miksi poliittiset puheet eivät saa ansaitsemaansa arvostusta ja kuinka tämä heikentää demokratioita. Olen lisännyt selontekooni muutaman vaatimattoman ehdotuksen, mitä pitäisi tehdä poliittisen elinvoiman palauttamiseksi länsimaissa.
Tarvitsemme julkisia kokouksia
Haluan luoda käsikirjoituksen, joka koskettaa yleisön tunteita. Haluan kirjoittaa niin vahvan tarinan, että joku yleisössä muuttuu uskottomasta uskovaksi. Se on mahdollista suljetussa huoneessa, jossa voi nähdä arvovaltaisen hahmon, kuunnella vakuuttavaa ääntä ja liikuttua voimakkaista sanoista. On paljon vaikeampaa käännyttää ihmisiä podcastin, verkkosivun tai sähköisen uutiskirjeen välityksellä. Antiikin kreikkalaiset korostivat aktiivisen kansalaisuuden merkitystä. Se tarkoittaa, että on tultava paikalle. Digitaalisessa maailmassa, jossa suuri enemmistö pysyy kotonaan, on mahdotonta saada selville toisten todelliset ajatukset ja erittäin vaikeaa herättää tunteita jotka saavat ihmiset tavoittelemaan muutosta.
Tarvitsemme valintoja
Demokratia syntyi Ateenassa samoihin aikoihin kuin kreikkalainen tragedia. Teatterista tuli paikka, jossa näytelmäkirjailijat saattoivat tuoda esiin merkittäviä inhimillisiä ongelmia. Ihmisen kohtalo on traaginen, koska kaksi hyvää asiaa voivat olla ristiriidassa keskenään: turvallisuus on hyvä, mutta niin on vapauskin, emmekä voi saada molempia yhtä aikaa.
Puheiden kirjoittajat uskovat suostutteluun. Suostuttelu edellyttää kykyä tehdä valintoja. Kylmän sodan päättymisestä saakka olemme antaneet demokratian rappeutua. Kuka vastustaisi ihmishenkien pelastamista? Kuka haluaisi tärvellä ilmaston? Kuka haluaisi vainota ihmisiä heidän seksuaalisuutensa takia? Nämä eivät ole mitään valintoja. Ne ovat tapoja väistää todellisia erimielisyyksiä siitä, millaista on “hyvä elämä”.
Eräs nuori saksalainen kiteytti äskettäin minulle dilemman, jonka kanssa länsimaat painiskelevat. Äänestäjät halusivat sosiaaliturvajärjestelmän, joka vaatii suuren määrän ulkomailta tuotua halpatyövoimaa. Mutta sosiaaliturvan tarve on kasvanut liian suureksi. Äänestäjät ovat nähneet seuraukset ja päättäneet, että maahanmuuton pitää loppua. Se tarkoittaa, että tämänhetkiset terveydenhuoltojärjestelmät ovat kestämättömiä.
Olisi kirjoitettava poliittisia puheita, joissa kiteytetään tällaiset tuskalliset valintatilanteet. Sen sijaan meitä puheiden kirjoittajia pyydetään teeskentelemään, että niitä ei ole olemassa. Poliitikkojen pitäisi saada äänestäjänsä tekemään raskaat valinnat, mutta risteäviä intressejä on liikaa jotta tasapaino voisi syntyä.
Tarvitsemme yhteiskunnan
1980-luvulla Margaret Thatcher aiheutti kohun sanomalla: ”Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan.” ”Yhteiskunnasta” ei juuri enää puhuta, koska hajaannus on niin kouriintuntuva menneisyyteen verrattuna. Koronasulut rikkoivat perinteiset yhdessäolon muodot, internet on tehnyt lukemattomat satunnaiset kohtaamiset tarpeettomiksi ja laki suosii nykyään kotoa käsin työskentelyä.
Oikeus aborttiin, oikeus kuolla, oikeus inflaatiolta suojattuihin eläkkeisiin – tällaiset oikeudet antavat ymmärtää, että yksilön ei tarvitse rasittaa itseään velvollisuuksilla tai yhteisvastuulla. Liberalismi on pyyhkinyt pois suhteellisuudentajun. Kuka enää on moraalisesti sitoutunut yhteisön hyvinvointiin?
Yhtenä antiikin kreikkalaisen teatterin tarkoituksena oli täydentää politiikkaa. Se oli alue, jossa muokattiin yleistä mielipidettä. Kreikkalaiset eivät olleet eristäytyvän yksilökeskeisiä, he pitivät osallistumista velvollisuutena.
1900-luvun jälkipuoliskolla television katsominen sekä sanoma- ja aikakauslehtien lukeminen oli keino päästä poliksen jäseneksi. Oli mahdollista osallistua kansakunnan myötä- ja vastoinkäymisiin sekä seurata väittelyjen keskeisiä osanottajia. Tänä sosiaalisen median aikana kanavia on yhtä monta kuin mielipiteitäkin. Myös poliittisista luottamustehtävistä on tullut yhä tilapäisempiä. Meillä ei ole yleistä luottamusta nauttivia hahmoja, jotka voisivat puuttua viisaasti asioihin.
Tarvitsemme tunteita
Pixar-yhtiön animaatiossa Inside Out – Mielen sopukoissa Riley-tytön mielessä asuva kuvitteellinen hahmo Ilo tekee kaikkensa pitääkseen vastinparinsa Surun poissa. Elokuvan mittaan Riley ahdistuu yhä enemmän yrittäessään kovasti tukahduttaa surunsa ja pysyä iloisena. Viesti on, että suru on tärkeä inhimillinen tunne, koska se sitoo meidät yhteen. Se muistuttaa meitä siitä, että tarvitsemme toisiamme.
Miten muuttaisin Keir Starmerin huomionarvoiseksi poliitikoksi? Kehottaisin häntä viettämään viikonlopun hämärään huoneeseen sulkeutuneena ja uppoutumaan brittiläiseen kulttuuriin. Patistaisin häntä kuuntelemaan Ralph Vaughan Williamsin Leivosen nousun tai Holstin Planeetat tai suuria englantilaisia runoja Richard Burtonin lausumina.
Antiikin puhujat tiesivät, että ajatukset siirtyvät tunteiden välityksellä. Jos puhuja tuntee surua Englannin alennustilasta (kuten me kaikki tunnemme kun avaamme television, käymme High Streetillä tai matkustamme junalla Lontooseen), hän voi välittää tunteen muille. Kansakunta on tunne, transsendentti idea, jaetun kokemuksen luoma mystinen side. Jos haluamme herätellä uudistavaa henkeä, meidän täytyy hyödyntää tunteita.
Kuuntelin uudelleen Martin Luther Kingin puheen “Minulla on unelma”. Hänen äänensä on niin kärsivällinen, syvä ja tunteikas, että alamme uskoa muutoksen olevan mahdollinen. Ryhmävaistoon vetoamalla meitä voi innostaa asettamaan yhteisen hyvän halvan mukavuuden ja omahyväisyyden edelle.
Tarvitsemme rajoja
1980-luvulla rajat määrittivät Eurooppaa. Berliinin muuri erotti kaksi radikaalisti erilaista hallintomallia. Kansalliset rajat ja valuutat heijastivat eurooppalaisten kielten ja poliittisten kulttuurien moninaisuutta. 1990-luvulla rajojen hälveneminen, valuuttojen yhdenmukaistaminen ja englannin kielen ylivalta pohjustivat alueellisen monimuotoisuuden ja demokratian kuolemaa sekä vastuuttomien suuryritysten ja kansainvälisten instituutioiden nousua.
Hannah Arendt huomautti, että demokraattisilla yhteisöillä pitää olla rajat ja että demokratian luonne on performatiivinen. Eräs puheiden kirjoittaja selitti Donald Trumpin menestystä näillä seikoilla.
Donald Trump valehteli tuhat kertaa kertoakseen yhden totuuden: Amerikka on hylännyt tavalliset ihmiset. Hillary Clinton puhui tuhat kertaa totta kertoakseen yhden valheen: Amerikka välittää yhä tavallisista ihmisistä. Politiikassa tosiasioilla on perin vähän merkitystä ja vaikutelma ratkaisee kaiken.
Poliitikko on eräänlainen liikeyrittäjä, joka löytää patoutuneet tunteet ja täyttymättömät tarpeet yhteisössä ja kanavoi ne kohti muutosta. Se on paljon vaikeampaa monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset puhuvat eri kieliä ja heiltä puuttuu yhteinen uskonto tai kulttuuri.
Tarvitsemme tasapuolisuutta
Eräs lause oli aikoinaan länsimaisen ajattelun perusta: in utramque partem. Se tarkoittaa: punnitse asian molempia puolia. Puheiden kirjoittajina voimme näppärästi murskata vastustajamme, mutta vasta sitten kun olemme huolellisesti tutkineet kaikkia argumentteja ja kykenemme näkemään molempien osapuolten vahvuudet.
Katselen erään eläkkeellä olevan brittidiplomaatin YouTube-kanavaa. Hänen näkemyksensä geopolitiikasta ovat erilaisia kuin länsimaisilla poliitikoilla. Jotkut hänen entisistä kollegoistaan varmasti sanoisivat häntä Putinin propagandistiksi, terroristien myötäilijäksi ja varmuuden vuoksi vielä salaliittoteoreetikoksi. Miten näin on päässyt käymään?
Käy ilmi, että entinen diplomaatti on aikoinaan työskennellyt monta vuotta neuvottelijana panttivankitilanteissa. Neuvottelijoilla on samanlainen mielenlaatu kuin puheiden kirjoittajilla. Kun pitää nähdä asian molemmat puolet, heillä on oma nahka pelissä.
Useimpia nykypoliitikkoja kiinnostaa politiikka eikä suostuttelu, ja siksi sensuuri ja mielipiteiden tukahduttaminen tuntuvat heistä niin houkuttelevilta. Puheiden kirjoittaja ja panttivankineuvottelija käsittävät tehtävänsä äärimmäisen monimutkaisuuden. He ymmärtävät vaistomaisesti mahdollisuuksien rajat. Saadakseen haluamansa on käytettävä joko suostuttelua tai voimaa. Jos valitsee voimankäytön, puheiden kirjoittajia ei tarvita.
Tarvitsemme vision tulevaisuudesta
Raamatussa sanotaan viisaasti: “Ellei profeettoja ole, kansa villiintyy.” Meillä on ongelma. Yksikään länsimainen poliitikko ei tunnu kykenevän kehittämään vaihtoehtoista visiota tulevaisuudesta.
Kirjoitin aikoinaan puheita hiilineutraaliudesta. Niistä tuli hengettömiä, koska hiilineutraaliustavoitteen perustana on käsitys, että tiede tarjoaa kiistattoman totuuden. Argumentteja ei tarvita. Mutta vaikka tiede antaisi kiistattomasti oikeat johtopäätökset, oikeiden poliittisten valintojen tekeminen ei ole kiistatonta. Niistä pitää väitellä.
Emme koskaan pääse yhteisymmärrykseen siitä, millaista on “hyvä elämä”. Kreikkalaiset suhtautuivat epäluuloisesti teknisiin asiantuntijoihin ja luottivat enemmän yleissivistyneisiin ihmisiin. Jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä, mieluiten julkisella foorumilla jossa niitä voidaan myös pilkata. Emme koskaan saavuta tyydyttävää elämää ellemme ymmärrä politiikan traagisuutta: meidän on esitettävä oma osamme yhteisön elämässä.
Kirjassaan Ihmisyyden rajalla Viktor Frankl kertoo psykologista, joka lietsoi kahden partiopoikaryhmän aggressioita kesäleirillä. Sitten hän järjesti poikien ruokaa kuljettavien kärryjen kaatumisen ojaan. Molemmat ryhmät saivat tehtäväkseen pelastaa kärryt. Yhteisen tehtävän tuoma haaste tyynnytti heidän vihamielisyytensä ja muutti heidät yhteistyökykyiseksi yksiköksi.
Poliitikkojen pitää pärjätä levottoman ja tyytymättömän äänestäjäkunnan kanssa. Heidän tehtävänsä on innostaa ihmiset tavoittelemaan jotakin arvokasta asiaa. Jos he eivät onnistu siinä, levoton energia kääntyy sisäänpäin ja tuloksena on keskinäisiä yhteenottoja. Shakespearen näytelmät osoittavat, että politiikan dynamiikka ulottuu kaikille yhteiskunnan osa-alueille. Hallinnon arvot määrittelevät, ketkä nousevat huipulle ja millaiset ihmisten väliset suhteet poliksessa vallitsevat. Siksi politiikka on tärkeää.
Puheiden kirjoittajat tietävät, että sanoilla voi vaikuttaa ihmisiin. Vanhat ajatukset voidaan hylätä ja korvata uusilla. Kuten kuningas Arthur sanoi, kun vanha järjestys kuolee, vanhojen instituutioidenkin pitää kuolla. Puheiden kirjoittajien sanastoon kuuluu kreikan kielen sana kairos, joka tarkoittaa ratkaisevaa tai otollista hetkeä.
Tällä hetkellä tarvitaan rohkeutta ja mielikuvitusta kertoa vaihtoehtoisista visioista. Heti aluksi pitäisi panna historiankirjat sivuun ja miettiä, mitä demokratia oikeastaan tarkoittaa. Se ei ole koskaan tarkoittanut vallan keskittämistä, vaan sen hajauttamista.
Ciceron mielestä puhetaito ja suostuttelu ovat ensiarvoisen tärkeitä konfliktien ehkäisemisessä. Hän ei pitänyt retoriikkaa pelkkänä julkisen puheen välineenä vaan tärkeänä työkaluna yleisen mielipiteen muokkaamisessa, politiikan ohjaamisessa ja jopa sotien välttämisessä.
Äskettäin ilmestyneessä Aristotelestä käsittelevässä kirjassaan amerikkalainen Jay Heinrichs sanoi: “Retoriikka loi länsimaisen sivilisaation ja retoriikka voi sen pelastaa.” Puheiden kirjoittajat vastaavat: “Amen.”
Brian Jenner on puheenkirjoittaja, joka tunnetaan parhaiten Euroopan puheenkirjoittajien verkoston perustajana. Hän on julkaissut useita kirjoja ja on myös perustanut Iso-Britannian Good Funeral Awards -palkinnon sekä Ideal Death Show -tapahtuman. Helmikuussa 2026 hän käynnistää uuden tapahtuman nimeltä The Carnival of Alternative Politics, joka järjestetään Bournemouthissa 14. helmikuuta.
Lisätietoja puheidenkirjoittajien verkostosta ja Jenneristä löytyy osoitteista europeanspeechwriters.org ja thespeechwriter.co.uk.
