Eric Kaufmann: Woke – vasemmistoliberaalin ääri-ideologian nousu ja miten sitä pitää vastustaa
Länsimaiden instituutioissa hallitseva ideologia on nykyisin vasemmistoliberalismi. Sen äärimmäinen muoto on woke-kulttuurisosialismi. Woke on uhka sananvapaudelle, totuudelle, kauneudelle, erinomaisuuden tavoittelulle ja arvostukselle, yhteiskuntien sisäiselle kiinteydelle ja kansallisille identiteeteille. Sen seurauksiin kuuluvat joukkomaahanmuutto, lisääntyvä rikollisuus, kodittomuus, mielenterveyden ongelmat, populismi ja yhteiskuntien kahtiajakautuminen. Onko mahdollista vastustaa kulttuurisosialismia samalla tavalla kuin vastustimme talouden sosialismia kylmän sodan aikana? Voimmeko saada aikaan siirtymän kulttuurisosialismista kohti kulttuurin rikkautta samoin kuin 1900-luvulla siirryimme talouden sosialismista kohti taloudellista vaurautta?
Kirjassani Taboo: How Making Race Sacred Produced a Cultural Revolution käsittelen sitä, miten woke-kulttuurisosialismi syntyi, ketkä sitä kannattavat ja miten se on muokannut länsimaiden yhteiskuntia ja politiikkaa. Kirjassa esitän suuren määrän taulukoita ja kuvioita, jotka perustuvat viime vuosien aikana kokoamaani, sekä kyselytutkimusten tuloksia että isoja tilastoaineistoja sisältävään aineistoon. Lisäksi esitän 20 kohdan (kirjassa 12 kohdan) toimintaohjelman pitkälle edenneen woken vastavoimaksi. Toisin kuin monet muut, en pelkästään kuvaa ongelmaa vaan yritän myös löytää siihen ratkaisua.
Wokessa on kyse siitä, että historiallisesti syrjittyjen ryhmien rotuun, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvistä identiteeteistä tehdään pyhiä asioita. Toisin sanoen tässä uskomusjärjestelmässä rodulliset vähemmistöt, naiset ja LBTQ-ryhmät ovat pyhinä pidettyjen toteemien asemassa. Kaikkein pyhimpinä tässä ”sorrettujen arvojärjestyksessä” ovat rodulliset vähemmistöt. Miespuoliset homoseksuaalit ovat järjestyksessä naisten alapuolella, mutta muihin seksuaalivähemmistöihin ja transseksuaaleihin kuuluvat saattavat olla naisia korkeammalla. Voisi sanoa että mieshomot ovat korttipakan kymppejä, naiset kuningattaria ja transihmiset kuninkaita. Heteromiehet ovat alimmaksi pudonneita kakkoskortteja, jotka voivat korkeintaan toivoa saavansa ”liittolaisen” tai pelastajan aseman suhteessa niihin joilla on ”toteemipääomaa”.
Woke-ideologia keskittyy puhumaan tiettyjen ryhmien identiteeteistä ja siksi siihen on liitetty termi ”identiteettien politiikka”. Näiden ryhmien erityiskohtelu yhdistyy kahteen vasemmistolle universaaliin ajatukseen, joita Jonathan Haidt nimittää tasa-arvon ja suojelun moraaliperiaatteiksi. Tällä tavalla woke-kulttuurisosialismi suosittelee pyrkimään siihen, että historiallisesti syrjityt rotu-, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt voisivat saavuttaa yhtä hyvän aseman kuin muilla väestönosilla on (”lopputulosten tasa-arvo”) ja niitä suojeltaisiin kielteisiltä tunnekokemuksilta. Vähemmistöjen identiteettien palvonnan ja humanistis-sosialistisen utopian yhdistelmästä on tullut meidän aikamme maallinen uskonto. Tämä tulos on syntynyt tasa-arvon ihanteen, humanitaarisuuden ja kulttuuriliberalismin (moninaisuuden, muutosihanteen, kosmopoliittisuuden) äärimäisyyteen viedystä yhdistämisestä.
Chris Rufo, Mark Lindsay ja Mark Levin ovat korostaneet woken olevan kulttuurimarxilaisuutta sellaisessa muodossa että valtasuhteiden ”sortajat-sorretut”-rakennelmasta on poistettu yhteiskuntaluokka ja korvattu se identiteetillä. Tämä pitää paikkansa sellaisista kulttuurimarxismin älymystön edustajista kuin Herbert Marcuse, Angela Davis ja Derrick Bell, jotka ovat vaikuttaneet Ibrahim X. Kendin edustamaan Kriittiseen Rotuteorian käytäntöön ja Judith Butlerin transfeminismiin.
Kirjassani en kuitenkaan paljoa käsittele abstrakteja teorioita vaan keskityn tarkastelemaan hyvää tarkoittavaa mutta äärimmäisyyteen asti mennyttä porvarillista vasemmistoliberalismia. Toisin sanoen sitä, miten ”sydämestä lähtevä” vasemmistoliberalismi vei liberalismin ja humanismin tasa-arvoajatuksen liian pitkälle. Alun perin järkevät ajatukset rotujen ja sukupuolten tasa-arvosta ovat ylittäneet rajahyötypisteensä ja muuttuneet tuhoisiksi.
Rufo tai Lindsay saattaisivat luonnehtia wokea älylliseksi projektiksi, jonka tarkoituksena on purkaa eriarvoisuutta aiheuttavia rakenteita. Itse pidän sitä pikemminkin tunnetason projektina, joka haluaa suojella toteemeiksi asetettujen vähemmistöjen ”traumaattisen” heikkoa itsetuntoa. Niinpä 2010- ja 2020-luvuilla näkemämme Suuren Wokeistumisen ensisijainen lähde on Carl Rogersin ym. 1960-luvulla kehittämä humanistinen psykoterapia. Sen juuret ovat puolestaan 1900-luvun alkuvaiheissa Yhdysvalloissa vaikuttaneissa liberaalis-edistyksellisissä ja ekumeenisissa liikkeissä, joita seurasivat psykoterapian ja ihmisten voimaannuttamisen liikkeet 1960- ja 1970-luvulla.
Äärimmäinen vasemmistoliberalismi on vastuussa monista poliittisista päätöksistä: positiivisesta syrjinnästä, kielenkäytön koodeista, pitkälle viedystä ”vihamielistä ympäristöä” ja ahdistelua koskevasta lainsäädännöstä, monikulttuurisuuden/moninaisuuden ihannoinnista, poliittisen korrektiuden säännöistä, koulutuksesta rotusensitiivisyyteen, sekä mikroaggression, turvallisten tilojen ja sisältövaroitusten käsitteistä. Kulttuurimarxilaisuus oli jo aiemmin tuonut panoksensa kriittiseen rotuteoriaan ja sukupuoli-identiteettien ideologiaan, mutta äärimmäinen vasemmistoliberalismi päätyi sulautumaan yhteen kulttuurimarxilaisuuden kanssa.
Otetaan esimerkiksi kaksi erilaista perustelua valkoihoisten miesten sananvapauden rajoittamiselle: a) tasa-arvon saavuttaminen kumoamalla valkoista ylivaltaa ja patriarkaattia edustavat valtarakenteet, ja b) traumatisoituneiden vähemmistöjen suojeleminen kielteisiltä tunnekokemuksilta, mitä on alettu nimittää “tunneturvallisuudeksi”. Olen sitä mieltä että Suuren Wokeistumisen käytännössä saama voima on peräisin enemmän tunnetason perustelusta kuin ensin mainitusta älyllisestä argumentoinnista, jota pidän ennen kaikkea tunnetason piilottavana perusteluna.
Otetaan sitten esimerkiksi kaksi rotua koskevien kiintiöiden perustelua: a) utopistinen rotuperusteinen uudelleenjako yhteiskunnassa, mitä edustaa Ibrahim X Kendin vaatimus rotujen välisen tasa-arvon lisäämisestä Yhdysvaltojen perustuslakiin, ja b) olemassa olevien instituutioiden näkeminen ”liian valkoisina, liian maskuliinisina, liian vähän moninaisuutta sisältävinä”. Todellisuudessa tämän jälkimmäisen argumentin rajaton vasemmistoliberaali tunteellisuus on ollut vaikuttavampaa kuin Kendin edustama kulttuurimarxilainen ajattelu.
Woke-vasemmisto on määritellyt yhteiskunnassa vallitsevan tunneilmaston uusiksi. Se ei ole tuonut esiin uusia periaatteita vaan on ainoastaan kiinnittänyt myönteisiä tunteita rodun, sukupuolen ja seksuaalisuuden tasa-arvoon, lähtien vaatimattomalta tasolta 1950-luvulla ja saavuttaen huippunsa 2020-luvulla. Alkuvaiheessaan tämä liike sai aikaan paljon hyvää, mutta viime aikoihin tultaessa se on johtanut katastrofiin. Tässä ovat pyhinä symboleina mustaihoiseen väestöön, alkuperäiskansaan tai LBTQ-ryhmiin kuuluminen ja oikeaoppisuutta edustavat tarinat orjuudesta, uudisraivaajien kolonialismista, etelävaltioiden rotuerottelulaeista sekä taisteluista naisten ja homoseksuaalien oikeuksien puolesta. Vaikuttavaa eivät ole olleet tosiasiat ja logiikka, vaan ajattelun lopettaminen ja mielenosoituksiin tai tunnetason kiristykseen osallistuminen. Taistelua ei käydä mielistä vaan sydämistä.
Vasemmistoliberaalin ääri-ideologian rajussa nousussa on ollut kolme “wokeutumisen” vaihetta. Niitä voidaan analysoida mittaamalla sellaisten sanojen kuin ”rasismi” ja ”seksismi” esiintymistä kirjoissa eri ajankohtina. Nämä vaiheet ovat 1960-luvun loppupuoli, 1980-luvun loppu – 1990-luvun alku ja vuoden 2013 jälkeinen aika. Kaikissa niistä ihmisiä on rangaistu tai hiljennetty heidän ilmaisemiensa mielipiteiden vuoksi. Tällaiset toimet lisääntyivät ja rangaistukset muuttuivat ankarammiksi vaiheesta seuraavaan edettäessä. Muutoksessa oli kyse kulttuurisosialistisen ”uuden normaalin” vakiinnuttamisesta instituutioihin. Kahden ensimmäisen vaiheen aikana nämä ajatukset rajoittuivat ensi sijassa yliopistoihin, mutta 2010-luvulla sosiaalinen media ja mielipiteiden ruokkima, ”klikkauksia tavoitteleva” joukkotiedotus auttoivat radikaalien ajatusten siirtymistä kampusympäristöistä esimerkiksi New York Timesin sivuille ja Googlen, Applen ym. henkilöstöhallinnon osastoille.
Edellä kuvattu ajatusten muutos ei ole laadullinen vaan määrällinen. Uusimmassa vaiheessa woke-ideologia on pystynyt merkittävästi muuttamaan yleistä mielipidettä. Esimerkki tästä on vaikkapa ”edistyksellinen” Seattlen kaupunki, missä enemmistö äänestäjistä on kannattanut poliisitoimen rahoituksen vähentämistä. Vuonna 2020 80% valkoihoisista liberaaleista Yhdysvalloissa piti rasismia isona ongelmana ja tämä osuus oli kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Samaan aikaan 2/3 valkoihoisista liberaaleista halusi lisätä maahanmuuttoa, mikä on suurempi osuus kuin vastaava luku mustien ja latinotaustaisten liberaalien kohdalla. Seuraus näistä asenteista oli poliisin rahoituksen leikkaaminen, mikä johti isoon murharikosten aaltoon mustien asuma-alueilla. Syytökset rasismista ja tunnuslause ”kukaan ihminen ei ole laiton” rajoittivat laittomien maahanmuuttajien poistamista maasta, mikä taas johti rajavalvonnan luhistumiseen ja valtaviin lisäkustannuksiin New Yorkin kaltaisissa “turvapaikkakaupungeissa”. Kodittomuuden ja rikollisuuden lisääntymistä länsirannikon liberaaleissa kaupungeissa, kuten Portlandissa ja San Franciscossa, edistivät woke-poliitikot, jotka paapoivat rikollisia ja välttivät vaatimasta huumeidenkäytöstä irtautumista. Samaan aikaan kehittynyt uusi uhriutumisen kulttuuri sai aikaan nuorison mielenterveyden kriisin.
Vuodesta 2022 lähtien woke-ideologiaan on kuitenkin kohdistunut vastareaktio. Sellaisten termien kuin rasismi ja patriarkaatti käyttö on vähentynyt suurten sanomalehtien ja televisiokanavien sanastoissa. Sanoista diversity, equity ja inclusion (monimuotoisuus, yhdenvertaisuus ja osallisuus) muodostettu DEI-paketti yhdistää lopputulosten tasa-arvoon pyrkimisen (DE) ja tunteiden loukkaamiselta suojelun (I), ja tätä sitten tungetaan organisaatioiden toimintaan. Kuitenkin yhdysvaltalaisissa yhtiöissä DEI-politiikkaa edustavat pakollinen moninaisuus-koulutus ja positiivinen erityiskohtelu sekä ESG-periaatteiden (ympäristö, yhteiskuntavastuu ja hallintotapa) noudattaminen ovat vähenemään päin. Kun Hamasin 7.10.2023 tekemää hyökkäystä seuranneet mielenosoitukset Yhdysvaltojen kampuksilla karkasivat hallinnasta, yliopistojen johtoelimet ja yksityiset rahoittajat nousivat vastarintaan, mikä sai monet yliopistot julistamaan itsensä poliittisesti neutraaleiksi ja kumoamaan syrjinnäksi katsottavat DEI-ohjelmat. Samaan aikaan jotkut vasemmistointellektuellit ovat muuttaneet mielipidettään transseksuaalien liikkeestä kielteisemmäksi.
Edellä mainittuun suunnanmuutokseen ovat kaikkein eniten vaikuttaneet sellaiset osavaltioiden republikaanikuvernöörit kuin Ron DeSantis ja Glenn Youngkin, kongressiedustajat kuten Elise Stefanik (jonka hiillostus johti Harvardin yliopiston Rehtorin Claudine Gayn eroamiseen) sekä presidentti Donald Trump ja hänen apurinsa Elon Musk.
Tosiasiassahan vaaleilla valitut poliittiset elimet ovat ainoita instituutioita joita väestön enemmistö voi kontrolloida ja siksi niiden pitää valvoa woke-ideologian instituutioissa saamaa valtaa. Laatimani 20 kohdan ohjelma woken vastustamiseksi sisältää ensinnäkin sen lähiajan tavoitteen että yhteiskunnan instituutioiden pitää heijastaa länsimaiden väestön enemmistön woken vastaista mielipidettä ja toiseksi pitemmällä aikavälillä on voitettava käynnissä oleva aatteiden taistelu.
Näille kahdelle toimintalinjalle on yhteistä se, että koulut ovat keskeinen vaikuttaja nuorten aivopesemisessä uusien ajatusten kannattajiksi. Tekemäni kyselytutkimukset osoittavat että sellaiset 18-20 -vuotiaat amerikkalaiset, jotka ovat altistuneet koulussa kriittiselle rotuteorialle ja uudelle sukupuolipuheelle, ovat 50-100 prosenttia todennäköisemmin woke-ajatusten kannattajia kuin ne, joille näistä ajatuksista ei ole puhuttu. Ongelma on siinä että vain kymmenesosa amerikkalaisista ja viidesosa brittiläisistä nuorista ei ole niistä koulussa kuullut.
Muutoksen eteneminen edellyttää konservatiivisilta puolueilta valmiutta tabuja rikkovaan kulttuurisotaan kysymyksissä, joissa heillä on väestön selvä tuki puolellaan. Woken vastaisten ryhmien on oltava ”kulttuurisodan armeija”, joka painostaa poliitikkoja vaalien väliaikoina niin että nämä eivät valitse helppoa tietä miellyttääkseen mediaa ja byrokraatteja. Pitkälle aikavälille tarvitaan rekrytointiperiaatteita lahjakkaiden konservatiivien saamiseksi poliittisiin nimityksiin sekä oikeuslaitoksessa että hallintobyrokratiassa. Nykyisin Yhdysvalloissa toimiva Federalist Society etsii ehdokkaita oikeuslaitoksen virkoihin ja Project 2025 puolestaan hallintotehtäviin – vastaavanlaisia järjestelyjä pitäisi saada aikaan myös muissa maissa.
Kuitenkin paraskin poliittinen strategia tulee lopulta epäonnistumaan jos tulevat sukupolvet ovat omaksuneet woke-kulttuurin. Nykyisin nuoret ovat kaksi kertaa niin paljon kuin heidän vanhempansa woken kannattajia sananvapautta ja kansallisia perinteitä koskevissa kysymyksissä. Sitten kun heistä tulee keskivertoäänestäjiä, meidän totuttu isänmaallisuutemme saattaa korvautua ”yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus” –ajattelulla.
Edellä kuvattu tulevaisuus ei kuitenkaan ole ennalta määrätty. Aiemmin epäpoliittisen tai poliittista keskustaa edustavan nuorison, enemmän miesten kuin naisten, keskuudessa on syntynyt wokeen kohdistuva vastareaktio, jonka voi odottaa synnyttävän woken suhteen pikemmin jakautuneen kuin yhtenäisen sukupolven. Tämän lisäksi kulttuurin kärjessä olevien vuorenvarma usko vasemmistoliberalismiin heidän ydinajatuksenaan on horjunut. Yhdysvalloissa näkyvien mediatoimijoiden, kuten Gavin Newsomin ja Young Turks -ryhmän, mielenmuutos transseksuaalisuuden kysymyksissä, eliittiä edustavien uutismedioiden arvostelevat kannanotot sananvapauden rajoittamisesta ja moninaisuuden korostamisesta, yritysten vetäytyminen DEI-ohjelmien toteuttamisesta ja eliitin Trumpin vastaisuuden laimeneminen vuonna 2024 verrattuna vuoteen 2016 ovat kaikki merkkejä siitä että eliittiryhmät alkavat menettää uskoaan omien ajatustensa oikeellisuuteen.
Meidän on silti oltava varuillamme. Kulttuurivasemmistolla on vuosikymmenten ajan ollut yliote merkityksiä luovista instituutioista. Yhteiskunnassamme ovat edelleen ylimpinä ”edistykselliset” tabut ja tarinat: rasismin, seksismin ja homofobian vastaisuus. Rodun asettaminen tabuksi Yhdysvalloissa vuonna 1965 räjäytti moraalisen universumimme ja siitä tuli moraalin uuden järjestyksen keskus. Woken äärimmäisiä muotoja on pystytty suitsimaan, mutta se saa edelleen tukea yhteiskunnassamme vallitsevasta arvomaailmasta ja, samoin kuin islamilainen ääriajattelu muslimiyhteisöissä, woke on aina valmiina iskemään uudestaan. Jos emme onnistu tasapainottamaan moraalijärjestystä voittamalla puolellemme sekä ihmisten sydämiä että heidän järkiperäistä ajatteluaan, emme pysty viemään kulttuurisosialismilta sen valta-asemaa. Vain voittamalla Kulttuurien Kylmän Sodan voimme synnyttää uudenlaisen kulttuurin, joka perustuu ihmisten kaikinpuoliseen kukoistukseen.
Ohjelma woken vastustamiseksi:
Woke on hyödyllinen käsite jolla voidaan analysoida selvärajaista ilmiötä: historiallisesti syrjittyjen rotuun, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvien ryhmien määrittelemistä pyhiksi. Woke-mieliset ihmiset ovat tunteillaan kiinnittyneitä vähemmistöihin ja suhtautuvat enemmistöihin kylmästi.
Woke ei häviä helposti, koska sen juuret ovat modernin länsimaisen kulttuurin perustan muodostavassa vasemmistoliberalismissa.
Vaikka yritykset ovat supistamassa DEI-ohjelmiaan ja ”valkoisesta ylivallasta” puhuminen mediassa on vähenemässä, woken edustama kulttuurisosialismi tulee säilymään, koska se on paljon yleisempää nuorten keskuudessa jotka ovat 20 vuoden kuluttua keskivertoäänestäjiä. Sukupolvien vaihtuminen siis tukee woken asemaa.
Woke ei ole uusi ilmiö. Se synnytettiin Yhdysvalloissa noin vuonna 1965, kun mustaan väestönosaan kuulumisesta tehtiin pyhä asia. Tämä oli moraalijärjestyksellemme ”Alkuräjähdys” – aurinko jonka ympärille kaikki muu moraali sijoittuu, kuten tuon ajan kokenut musta konservatiivi Shelby Steele on todennut. Tässä kohdassa ratkaiseva arpa oli heitetty.
Woken etenemisessä, samoin kuin sitä edeltäneessä mustien kansalaisoikeusliikkeessä, johtajat eivät olleet kulttuurimarxilaisia vaan moderneja liberaaleja. Käyttövoimana olivat valkoihoisten syyllisyydentunto, myötätunto mustaa väestöä ja pelko valkoihoista enemmistöä kohtaan – kyse ei ollut halusta kukistaa kapitalismi. Tuloksena oli positiivisen diskriminoinnin lainsäädäntö, josta DEI sai alkunsa.
Woke pohjautuu ihmisten moraalitunteita ruokkiviin kertomuksiin ”pahoista enemmistöryhmistä ja hyvistä vähemmistöistä”. Tästä seuraavat DEI-ohjelmat: yhteiskunnassa saavutettujen asemien pitää olla yhtäläiset rodusta ja sukupuolesta riippumatta, ja vähemmistöt on suojeltava heitä loukkaavilta tunnekokemuksilta. Jos näin ei tehdä, syyllistytään pyhän häpäisemiseen.
DEI-lyhenteessä ”Diversity ja Equity” tarkoittavat erilaisten ryhmien välistä “lopputulosten tasa-arvoa”, ja ”Inclusion” tarkoittaa pyhiksi määriteltyjen ryhmien tunteiden suojelemista. DE merkitsee syrjintää valkoihoisia ja miehiä kohtaan, I puolestaan sananvapauden sensurointia.
Koska woke-ideologia perustuu tunnekiintymyksiin ja niihin liittyviin tarinoihin, se leviää ”alhaalta käsin” ja tunkeutuu pikemmin yliopistoihin, kouluihin ja hallintobyrokratiaan kuin vaaleilla valittuihin instituutioihin.
Woke ei ole ylhäältä päin rakennettu ajatusjärjestelmä kuten marxilaisuus, vaan nousee vähitellen empatian ja tunteiden voimalla. Se muistuttaa enemmän helluntailaisuutta kuin katolista kirkkoa ja synnyttää protestanttisia kääntymisen kokemuksia. Nyt olemme wokeutumisen kolmannessa vaiheessa. Tämä ei ole poikkeama vaan jatkumo.
Koska woke etenee alhaalta käsin, sitä on vastustettava instituutioissa. Tähän voidaan mobilisoida ihmisiä, mutta vallitsevat rotuun, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät tabut tekevät pienellekin määrälle DEI-poliiseja mahdolliseksi tukahduttaa vastarinta organisaatioiden sisällä.
Edistyksellisenä esiintyvä suvaitsemattomuus ei ole ensi sijassa vaikenemiseen ajamista. Useimmat vasemmistoliberaalit uskovat aidosti sellaisiin DEI-ohjelmiin kuin pakolliset moninaisuuden hyväksyvät julkilausumat ja ”historiallisen syrjinnän vastaisten” rotu- ja sukupuolikiintiöiden asettaminen koulujen lukulistoille. On vaikea vastustaa sellaisia autoritaarisuuden peitteenä olevia, harhaanjohtavia ja sokerikuorrutettuja ilmaisuja kuin ”lopputulosten tasa-arvo, moninaisuus, syrjimättömyys, antirasismi, homofobian ja transfobian vastustaminen…)
Koska woke-ideologia on keskittynyt sitomaan tabuillaan eliitti-instituutioita sen valtaa voivat kukistaa vain vaaleilla valitut poliittiset elimet, joita äänestäjät valvovat. Tämä edellyttää poliittisen neutraalisuuden toteuttamista julkishallinnossa, kouluissa ja yliopistoissa sekä suurissa teknologiayrityksissä.
Julkisessa koululaitoksessa noudatettava opetussuunnitelma on ratkaisevassa asemassa. Nykyisin se vahvistaa lopputulosten tasa-arvon ja tunneturvallisuuden ideologiaa. Kansakunnan historiassa esiintyviä vääryyksiä pitäisi opetuksessa käsitellä vain rinnakkain muiden kuin länsimaiden historiassa esiintyneiden vääryyksien kanssa (esimerkiksi atsteekit, comanche-intiaanit, ottomaanit). Woken puolueellisuus tuottaa vääristynyttä käsitystä historiasta.
Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa kaksi kolmasosaa äänestäjistä suhtautuu wokeen kielteisesti. Tämä on avoin mahdollisuus, johon konservatiivisten puolueiden pitää keskittyä pitämällä esillä kulttuurisodan teemoja. Maltilliseen vasemmistoon kuuluvat voivat saada yliotteen wokesta vain siten että wokeen sitoutumisen kustannus nousee vasemmistolle liian korkeaksi.
Ääriliberaalit jotka ajattelevat että markkinamekanismi ratkaisee kaikki ongelmat ja pitävät julkista valtaa vihollisena, ovat kulttuurivallankumoukselle hyväksikäytettäviä hyödyllisiä idiootteja. Tosiasiassa useimmilla talouden lohkoilla esiintyy kilpailua rajoittavia monopoleja. Kun valtaa viedään pois vaaleilla valituilta julkisen vallan elimiltä, se siirtyy woke-vasemmiston hallitsemille instituutioille.
Meneillään oleva kulttuurisota ei ole yliopistojen kampuksilla tapahtuva pikkujuttu vaan taistelua sivilisaatiomme perusteista. Kumpaa me sitten haluamme: totuutta, vapautta, erinomaisuuden sallimista ja yhteenkuuluvuutta, vai lopputulosten tasa-arvoon pyrkimistä ja suojelemista kielteisiltä tunnekokemuksilta?
Kulttuurisodassa ei ole kyse pelkästään kulttuurista. Woken asettamat tabut estävät käsittelemästä sellaisia konkreettisia ongelmia kuin rikollisuus, maahanmuutto, oppimistulosten lasku, vähemmistöjen suoriutuminen, kodittomuus, armeijaan ja poliisikuntaan rekrytoinnit, yhteiskunnan kahtiajakautuminen.
Woken kiistäminen ajatusrakennelmana on helppoa, mutta kyse onkin ihmisiä ohjaavien tiedostamattomien tunteiden voittamisesta. Koko tunteiden alue on muotoiltava uudelleen luomalla uusia kertomuksia, jotka vahvistavat vaihtoehtoja sille minkä woke on määritellyt pyhäksi.
Sekä konservatiivit että klassiset liberaalit tarvitsevat moraalisen perusteen joka haastaa woken ”ollaan kilttejä” ajatuksen. Täksi perustaksi on asetettava kulttuurin vauraus, vapaus ja ihmisten kukoistus. Sen sijaan samoin kuin taloudellisella sosialismilla, myös kulttuurisosialismilla on tukahduttava ja vähättelevä vaikutus.
Visio woken jälkeisestä ajasta korostaa vastustuskykyä uhriutumisen sijaan ja keskittyy ihmisten kaikinpuoliseen kukoistukseen. Se pyrkii maksimoinnin sijasta optimoimaan moninaisuuden, tasa-arvon ja yhteenkuulumisen. Tämän päivän kulttuurisosialistinen woke johtaa vain yhteiskunnan jakautumiseen ja pysähtyneeseen tilaan.
Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen professori Buckinghamin yliopistossa ja heterodoksisen yhteiskuntatieteen keskuksen johtaja.
Kaufmannin substack löytyy osoitteesta: erickaufmann.substack.com
 | A guest post by
|