Frank Furedi: Populismi on kansan vastaus eliittien irtautumiselle kansakunnasta
Sitä mukaa kuin eliitit irtautuvat omasta kansakunnastaan – populismi täyttää näin syntyneen merkittävän aukon. 2000-luvun alusta lähtien populismista puhuminen on tullut länsimaiden eliittien keinoksi käsitellä pahimpia pelkojaan. Valtamediassa populismi pannaan edustamaan pimeää ja potentiaalisesti vaarallista voimaa, joka murentaa niitä vakaita poliittisia instituutioita, joita on huolella vaalittu toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Tämän vuoksi sanaan populisti usein liitetään sellaisia termejä kuin ääri-oikeistolainen, autoritaarinen, muukalaisvihamielinen ja jopa fasistinen. Kun tällä sanojen valinnalla populismi määritellään demokratian ja liberaalien normien vastakohdaksi, se näyttää olevan moraalisesti etäällä muusta yhteiskunnasta.
Populismi esitetään usein moraalisena sairautena niin, että sen edustamaa uhkaa korostetaan hysteerisesti. Joskus sitä jopa nimitetään lääketieteellisin käsittein ”virukseksi”. Populistiseksi nimitetyn poliittisen liikkeen nousua verrataan infektioon ja jotkut sen vastustajat nimittävät tätä epidemiaksi: erään kirjoittajan mukaan ”Seuraava epidemia tulee olemaan populismin uusi nousu” ja toinen kirjoittaa että ”Populismi, rasismi ja muukalaisviha ovat tartuttaneet Euroopan”. Eräs amerikkalainen tutkija taas kirjoitti ”populismista kulttuurisena viruksena”, ja Espanjalaista Vox-puoluetta käsittelevän esseen otsikkona on ”Poliittinen virus? VOXn populistinen retoriikka kriisin keskellä”. Politico -lehdessä Otto English kirjoitti toiveikkaasti, että ”koronaviruksen seuraava uhri olisi populismi”, kun taas jotkut muut ovat olleet varovaisempia raportoidessaan että ”Covid19 ei ole tappanut Globaalia Populismia”.
Lääketieteellisen sanaston käyttö diagnostisoimalla populismi moraaliseksi sairaudeksi muistuttaa sitä, miten 1800-luvulla käytettiin ”joukkopsykologiaa” kansan demokraattisten pyrkimysten kieltämiseen. Tuonaikainen kansanjoukkojen demonisointi oli varhainen muoto populismin nykyisestä nimittämisestä sairaudeksi. ”Joukkopsykologian” edustajat, kuten Gustave Le Bon, väheksyivät kansaa, jota he pitivät irrationaalisena ja harhaisena. Sekä tuolloin että nykyisin julkisen elämän käsittely lääketieteellisin termein ilmentää eliitin vihaa sellaisia ”sosiaalisesti alempiarvoisia” kohtaan, jotka uskaltavat kyseenalaistaa eliitin vallan.
Viime vuosina optimistiset ennusteet populismin alennustilasta ovat esiintyneet rinnan tuhoa ennustavien kertomusten kanssa, jotka näkevät tämän vaarallisena pidetyn poliittisen voiman olevan uhka. Politico-lehteen kirjoittanut Paul Taylor kysyy ”Onko Eurooppa saavuttanut populismin huippukohdan?” ja toteaa toiveikkaasti, että ”suunta on saattanut kääntyä nationalistista oikeistoa vastaan”. Kuitenkin viime kuukausina tällaiset toiveet ovat muuttuneet epätoivoksi, kun kaikille on käynyt selväksi, että populistisiksi leimatut liikkeet ovat päinvastoin nousussa. Kesäkuussa 2024 tulossa olevissa Euroopan parlamentin vaaleissa populistisiin puolueisiin kuuluvien edustajien määrä tulee todennäköisesti kasvamaan huomattavasti. Ei ole todennäköistä, että ihmisistä viruksina puhuva kielenkäyttö paljoakaan estäisi populismin etenemistä.
Populismin vastaisuus on erityisen voimakasta Euroopan unionia johtavien oligarkkien keskuudessa. He kieltäytyvät pitämästä populistisia puolueita legitiimeinä poliittisina vastustajina, vaan sen sijaan kohtelevat niitä vihollisina. EU rahoittaa sellaisia projekteja, jotka on suunniteltu rajoittamaan populismin leviämistä. Yksi näistä on nimeltään ”Miten populismin uhkaa vastustetaan: toimenpidesuosituksia ja valistuskeinoja”, ja perusteluksi viitataan ”populististen ajatusten ja politiikan leviämiseen kaikkialla Euroopassa, mikä jakaa yhteiskuntia kahtia ´Meihin´ ja ´Heihin´”. Se ilmoittaa olevansa ”EU:n rahoittama projekti”, joka ”vastaa tuohon haasteeseen ja siten vahvistaa liberaalien demokratioiden vakautta”.
EU:n antama tuki propagandalle, joka pyrkii vastustamaan populististen puolueiden vaikutusta osoittaa, ettei EU pidä kaikkia Euroopan poliittisia puolueita legitiimeinä poliittisina kumppaneina. Sen sijaan se haluaa asettaa tällaiset puolueet karanteeniin. Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on ilmaissut tämän ajatuksen kaikkein kärkevimmin rinnastamalla populismin vastaisen taistelun Pyhään Sotaan. Vuonna 2016 hän varoitti ”laukkaavasta populismista” ja julistaessaan että ”meidän on taisteltava nationalismia vastaan” hän sai sen kuulostamaan samanlaiselta kuin aikanaan oikeutettu taistelu fasismia vastaan.
Viha kansakuntaa kohtaan
Juncker pitää populismia ja nationalismia oman elämäntapansa toisiinsa kietoutuneina uhkina. Tältä kannalta katsoen vahva kansallismielisyys uhkaa ”eurokraattien” ajamaa liittovaltioprojektia. Populismia kirkuvasti vastustavan retoriikan takana piilee vakaumus, jonka mukaan kansallistunteet on alistettava kosmopoliittiselle ajatustavalle. Suurin osa eurokraateista ja globaaleihin eliitteihin kuuluvista on irtautunut kansakunnasta niin pitkälle, että he kuvaavat itsensä mieluummin maailmankansalaisina kuin minkään kansallisen yhteisön jäseninä. Toisin kuin populistisia puolueita kannattavat ja kansakuntaansa samastuvat ihmiset, kosmopoliittisten eliittien suhde johonkin tiettyyn alueeseen on etäinen. Kuten sosiologi Manuel Castells on todennut: ”Eliitit ovat kosmopoliittisia, kansaan kuuluvat ihmiset ovat paikallisia”.
Kansakunnasta irtautuneet kosmopoliittiset eliitit eivät vain ole kykenemättömiä ymmärtämään mikä on muille ihmisille merkityksellistä, vaan he myös suhtautuvat näihin alentuvan halveksivasti. Kulttuurieliitit ja erityisesti niiden älymystö pitävät itseään ylivertaisina suhteessa niihin kansalaisiin, joilla on juuret kansakunnassa. Esimerkiksi hyvin tunnetut eurooppalaiset sosiologit Ulrich Beck ja Anthony Giddens ovat väittäneet että ”nationalismista on tullut Euroopan pahin vihollinen”. Chicagon yliopiston filosofi Martha Nussbaum on samaan tapaan hyökännyt ”moraalisesti vaarallista isänmaallista ylpeyttä” vastaan ja väittänyt, että kosmopoliittisuus on eettisesti korkeammalla tasolla kuin isänmaanrakkaus.
Länsimaiden kulttuurieliitit pitävät isänmaallisuutta nurkkakuntaisuuden aiheuttamana kärsimyksenä. Tästä syystä Brexit-kansanäänestyksen jälkeisessä tilanteessa Eurooppa-yhteyksien säilyttämistä kannattavat brittipoliitikot pitivät avoimesti yhteyttä EU-kollegoihinsa ja yrittivät parhaansa mukaan heikentää ja nöyryyttää Brexitiä kannattaneita. He ovat lukuisissa lausunnoissa tuoneet esiin että heillä on enemmän yhteistä muualla Euroopassa samoin ajattelevien kanssa kuin Brexitin puolesta äänestäneiden impivaaralaisten ja muukalaisvihaajien kanssa. Jotkut heistä ovat jopa uhanneet muuttaa pois Britanniasta ja asettua johonkin ”valistuneista” Euroopan Unioniin kuluvista maista.
Brexitin ja kulttuurin politisoitumisen paljastamat jakolinjat korostavat sitä dramaattista mutta harvoin käsiteltyä kehityssuuntaa, että merkittävät osat länsimaiden poliittisesta eliitistä ovat irtautuneet kansakunnasta ja mahdollisesti myös muista alueisiin liittyvistä sidonnaisuuksista.
Pinnalta katsoen eliittien irtautuminen kansakunnasta näyttää olevan seuraus globalisaatiosta. Monet kirjoittajat ovat väittäneet, että kun globaalit verkostot syrjäyttävät kansalliset verkostot, parhaat aivot hakeutuvat ylikansallisiin instituutioihin. Yrittäjät, tutkijat ja muut yliopistoihmiset alkavat ajatella yhä globaalimmin ja suhtautua välinpitämättömästi kansakuntaan. Eliittien etääntyminen kansakunnasta ei kuitenkaan johdu pelkästään globalisaatiosta, vaan he tuntevat itsensä poliittisesti ja kulttuurisesti vieraantuneiksi omista kansallisista instituutioistaan ja siteistään. Ennen Brexitiä monet Britannian parlamentin jäsenet tunsivat enemmän yhteenkuuluvuutta ranskalaisten kollegojensa kuin heitä äänestäneiden kanssa. Kotimaassaan kulttuurieliittien elämäntapa on kaukana huono-osaisempien kansalaisten elämästä. Yksi ensimmäisistä, joka kiinnitti huomiota eliittien irtautumiseen kansakunnasta, oli yhdysvaltalainen politiikan filosofi Christopher Lasch. Hän kirjoitti vuonna 1995 näin:
”He, jotka haluavat olla uuden älyköiden aristokratian jäseniä pyrkivät sijoittumaan yhteen rannikkoalueille, kääntäen selkänsä sydänmaille ja hoidellen suhteita kansainvälisiin markkinoihin nopeatempoisen rahan, loiston, muodin ja populaarikulttuurin keskellä. Voi kysyä pitävätkö he itseään lainkaan amerikkalaisina. Varmaa on, että isänmaallisuus ei ole kovin korkealla heidän hyveidensä hierarkiassa”. [1]
Lasch myös totesi, että eliitit väheksyvät isänmaallisuutta, mutta sitä vastoin ottavat innolla vastaan monikulttuurisuuden ja muut erilaisuuden muodot.
Globalistien mielikuvitusta vetää luonnostaan puoleensa sellainen ajatustapa, joka väheksyy kansallista kulttuuria ja perinteisiä arvoja. Tästä syystä globalistinen eliitti ja sen instituutiot ovat olleet niin keskeisessä asemassa nykyisissä Kulttuurisodissa. Samalla kulttuurisodat ovat voimistaneet eliittien etääntymistä kansakuntiensa elämästä. Niinpä he tuntevat olevansa lähempänä ylikansallisia ystäviään kuin niitä heidän oman maansa kansalaisia ”jotka eivät ajattele samoin kuin me”.
Kansakuntien itsemääräämistä vastaan esitetyt väitteet perustuvat oletukseen, että universaalit ja humanitaariset arvot ovat korkeatasoisimpia. Kuitenkin universalismista tulee itsensä pilakuva, kun se asetetaan metafyysiseksi voimaksi niiden vallitsevien kansallisten instituutioiden yläpuolelle, joiden kautta ihmiset saavat tehtyä maailmasta merkityksellisen. Yhteisön itsemääräämisen irrottaminen sidoksesta alueeseen tekee ihmisistä vain abstraktien ominaisuuksien muodostamia yksilöitä. Tästä seuraa, että ihmisiltä viedään ne kulttuurin arvot, joiden kautta he tekevät elämästään merkityksellistä. Ihmiskunta ei kuitenkaan ole olemassa niiden rajojen ja instituutioiden yläpuolella tai ulkopuolella, jotka se on suurella vaivalla saanut luoduksi. Filosofi Hannah Arendt kirjoittaa tästä:
”Yhden suvereenin maailmanvaltion luominen ei olisi maailmankansalaisuuden edellytys, vaan päinvastoin tekisi lopun kaikenlaisesta kansalaisuudesta. Se ei olisi maailmapolitiikan huipentuma, vaan sen loppu”.
Riippumatta siitä, mitkä ovat kansalaisuuden kansakunnasta irrottamista ja kansallisen itsemääräämisoikeuden rajoittamista ajavien motiivit, heidän toimintansa on suoraan uhka demokratialle ja julkisuudelle. Riippumatta siitä, mitä joku kansallisvaltiosta ajattelee, demokraattista julkisuutta ei voi olla kansallisvaltioiden rajojen ulkopuolella. Demokraattinen päätöksenteko voi toimia ja saavuttaa merkittäviä tuloksia vain siten että kansalaiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään alueellisesti rajatun kokonaisuuden sisällä.
Esseessään Ikuiseen rauhaan (1795) Immanuel Kant, joka on modernin kosmopoliittisen filosofian perustaja, kehitteli ajatusta ”kosmopoliittisesta oikeudesta”, joka edellyttäisi, että vieraan valtion alueelle saapuvaa ulkomaalaista ei kohdella vihamielisesti. Hän nimitti tätä vaatimusta ”luonnolliseksi oikeudeksi vieraanvaraisuuteen”. Kuitenkaan tämä ajatus ei tarkoittanut oikeutta asettua asumaan eikä todellakaan kyseenalaistanut kansallisten rajojen olemassaoloa. Kant vastusti rajojen poistamisen vaatimusta ja totesi, että maailmanvaltion perustaminen johtaisi maailmaa hallitsevaan tyranniaan. Sen sijaan hän kannatti vapaiden ja itsenäisten poliittisten yhteisöjen muodostamaa liittoa ja uskoi sen ”olevan parempi kuin erillisten kansakuntien yhdistäminen yhdeksi valtioksi, joka alistaa muut ja luo universaalin kuningaskunnan”. Hänen mukaansa kansakuntaa laajemmalle ulottuvilla laeilla ei ole niiden toimeenpanon edellyttämää moraalista syvyyttä: ”lait menettävät asteittain vaikutustaan sitä mukaa kuin hallitusvallan ala laajenee, ja kun hengetön yksinvalta on murskannut hyvyyden idutkin, lopputuloksena on anarkia”. Kantin näkemys kosmopoliittisuudesta oli siis hyvin erilainen kuin nykyajan populismi-kriitikoiden.
Kosmopoliittisesti ajattelevat poliitikot eivät yksinkertaisesti ymmärrä ihmisten sidoksia kansakuntaan eivätkä myöskään sitä, miksi miljoonat eurooppalaiset ovat päättäneet kannattaa populistisiksi haukuttuja puolueita. Kosmopoliitit ovat etääntyneet niin kauas tavallisten ihmisten elämänpiiristä, että näiden kahden yhteiskunnan lohkon välillä ei ole mitään todellista poliittista kontaktia. Niinpä eliitit eivät ymmärrä vihansa kohteena olevia ihmisiä. Populismi koostuu monenlaisista aineksista, mutta ennen kaikkea se on tavallisten ihmisten vastaus niille, jotka haluavat viedä heiltä kansallisen identiteetin.
Populismin vastustaminen edustaa selkäytimestä lähtevää demokratian kieltämistä ja siihen kuuluu myös demokratian kuvaaminen lääketieteellisin termein. Kannattaa huomata että ”populismin viruksen” kielikuvaa edeltää historiassa demokratian yhdistäminen ”tartuntaan” ja ”saastumiseen”, jolloin pelko demokratiaa kohtaan ilmaistiin kutsumalla sitä kuolettavaksi virukseksi. Vuonna 1841 pastori Joshua Brooks kirjoitti tästä vaaralliseksi väitetystä sairaudesta, että ”Ranskassa, Belgiassa, Italiassa, Puolasssa ja muissa maissa on nähtävissä vallankumousajatusten nousu, jota lietsoo ennen kaikkea ”demokratia-virus” [2]. Tähän voi sanoa, että onneksi demokratia, samoin kuin populismi, on osoittautunut tartuttavaksi voimaksi.
[1] Lasch, C. (1995) Revolt of the Elites and the Betrayal of Democracy. New York: W.W. Norton.
[2] Brooks, J.W. (1841) “Elements of Prophetical Interpretation”, The Literalist, vol.2, part 1.
*Tämä kirjoitus on julkaistu myös Suomen Mieli -lehdessä 2/2024.
 | A guest post by
|