Frank Furedi: Sota menneisyyttä vastaan – miksi länsimaiden pitää taistella historiansa puolesta
Mitään muodollista sodanjulistusta ei annettu eikä kuultu laukauksia. Tapahtunutta ei mainittu edes paikallisuutisissa. Mutta varmaa on, että jossain kohtaa 2000-luvulle tultaessa käynnistyi sota menneisyyttä vastaan.
On vaikea osoittaa tarkasti ketkä olivat syyllisiä tämän sodan aloittamiseen. Ne soturit, jotka tukevat hyökkäystä eurooppalaisen sivilisaation perinteitä vastaan, eivät ole minkään tietyn puolueen jäseniä. He eivät ole julistaneet sodalle tavoitteita eivätkä ole koskaan muotoilleet selvästi ilmaistua strategiaa. Pikemminkin he ovat sekalainen joukko erilaisia liikkeitä, joilla on erilaisia intressejä.
Kun sotaan mobilisoinnin ensimmäinen vaihe oli 1990-luvulla alkamassa, englantilainen historioitsija J.C.D. Clark varoitti, että tätä konfliktia ei pitäisi esittää ”suuren salaliiton tuloksena”. Hänen mukaansa kyse oli ”lukemattomista erillisistä ja etäisesti toisiinsa liittyvistä teoista, laajasti omaksutuista oletuksista”. Silti hänen mukaansa tuo monenlainen ja koordinoimaton toiminta sai aikaan ”selkeän pyrkimyksen historiallisen perintömme kieltämiseen”.
Kirjassani Sota menneisyyttä vastaan (engl. The War Against the Past) perustelen väitteen että vihamielisyys menneisyyttä kohtaan kehittyi ensin hitaasti ja sitten yhtäkkiä voimistui ikään kuin sattumalta ilman pitkän aikavälin suunnitelmaa. Historiallisen perinnön järjestelmällisen kieltämisen nimittäminen ”sodaksi” ei ole pelkästään vertauskuva. Tosiasiassa tämä sota johtaa menneisyyden arvovallan hiipumiseen ja sen edustaman perinnön kieltämiseen sekä niiden yhteisöjen sielun tuhoamiseen, joiden elämäntavan perustana on eurooppalainen kulttuuri.
Kirjani keskeinen väite on, että meneillään olevia kulttuurisotia pitää liikkeessä ennen kaikkea julkilausumaton sota menneisyyttä vastaan. Länsimaista sivilisaatiota vastaan käytävien Kulttuurisotien kannattajat esiintyvät ajoittain ikään kuin tämä vaarallinen osa maailmasta olisi nykyisin uhka koko maailmalle. Taukoamaton hyökkäys menneisyyden perintöä – fyysisiä symboleja, arvoja ja saavutuksia – vastaan näyttää raivokkaalta moraaliselta ristiretkeltä, jonka tarkoituksena on saada ihmiset häpeämään alkuperäänsä ja sitä mitä he itse ovat. Tässä suunnassa kulttuurisoturit ovat avanneet toisen rintaman päästäkseen hallitsemaan sitä, mitä menneisyydestä ajatellaan.
Länsimaisen sivilisaatioperinnön kieltämisen tavoitteena on järjestää yhteiskuntien historiallinen muisti uudestaan sekä kiistää sen ideaalien ja saavutusten arvo. Tämän saavuttamiseksi sodan aktivistit pyrkivät hävittämään eronteon nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Koskaan aikaisemmin ei ole käytetty niin paljon energiaa menneisyyden uudelleenmäärittelyyn ja historiallisten henkilöiden ja instituutioiden kyseenalaistamiseen. Ajoittain näyttää siltä, että aktivistit ovat poistaneet rajan nykyisyyden ja menneisyyden välillä, kun he huolettomasti yrittävät ratkaista nykyajan ongelmia määrittelemällä uudelleen sen, mitä on joskus aikaisemmin tapahtunut.
Ristiretki menneisyyttä vastaan on onnistunut erittäin hyvin vieraannuttamaan yhteiskunnan omasta historiastaan. Julkiset ja yksityiset instituutiot maalailevat taukoamatta yhteisöjensä menneisyyttä tummilla väreillä. Koulutus- ja kulttuuri-instituutioita ei enää tarvitse kehottaa esittämään anteeksipyyntöjä melkein mistä tahansa menneisyyden tapahtumista. Jopa kaikkein loistavimpia sivilisaatiokehityksen saavutuksia, antiikin Kreikan filosofiasta valistusajan älylliseen vallankumoukseen ja modernin ajan tieteellisiin keksintöihin, syytetään nyt muka yhteyksistä riistoon ja sortoon. Tätä menneisyyden kuvaamista kertomuksena, joka korostaa sen olleen pahantahtoinen, sortava, riistävä ja hyväksikäyttävä, ei tee pelkästään pieni joukko mediaotsikoita tavoittelevia historiantutkijoita. Kun historia niin usein kerrotaan ihmiskunnan rappiona, myös populaarikulttuurissa näkyy historia ”Huonoina Vanhoina Aikoina”.
Taidenäyttelyssä tai museossa kävijä joutuu nykyisin kohtaamaan ahdistavia muistutuksia menneisyyden kielteisistä vaikutuksista. Epäkohtia etsivien arkeologien armeija on syyttämässä näytteillä olevia esineitä jostain tuomittavasta. Mikä tahansa 1700- tai 1800-luvulla tehty maalaus tai esine voidaan todennäköisesti liittää joko suoraan tai epäsuorasti siirtomaavaltaan tai orjakauppaan. Glasgow’ssa sijaitsevassa Burrell Collection -taidemuseossa on esillä todella kummallisia muistutuksia historiassa esiintyvistä vääryyksistä. Esimerkiksi nuoren roomalaismiehen pronssiseen rintakuvaan jostain ajanlaskumme alkuajoilta on kiinnitetty teksti: ”Roomalaiset taiteilijat jäljittelivät kreikkalaisia kuvanveistäjiä, jotka käyttivät matemaattisia kaavoja täydellisinä pidettyjen ihmiskehon mittasuhteiden esittämiseen. Näitä on virheellisesti käytetty rasistisiin ajatuksiin kasvojen ihanteellisista mittasuhteista”. Tällainen järjetön oletus antiikin ajan kuvanveistäjien rasistisista motiiveista osoittaa todella vahvaa kulttuurista päähänpinttymää, jonka mukaan menneisyyden saavutukset on tehtävä hävettäviksi. Sinänsä yksi alentava kommentti nuoren roomalaisen rintaveistoksesta ei ole kovin merkittävä, mutta kun samanlaisia muistutuksia historiallisista vääryyksistä liitetään moniin muihinkin museon esineisiin, niiden katsojille jää hyvin selvästi kielteinen kuva menneisyydestä.
Kirjassani käsittelen sitä, miten pahantahtoiset aktivistit ovat ottaneet kohteekseen jopa kaikkein eniten vaikuttaneet saavutukset ihmiskunnan historiassa, tarkoituksenaan poistaa historiasta kaikki pahuudesta mahdollisesti vapauttavat piirteet. Historian syyttäjät pyrkivät myrkyttämään valistusajan maineen väittämällä, että se oli ”alusta lähtien rasistinen hanke”. Menneisyyden ottaminen tällä tavalla kritiikin kohteeksi on osoittautunut varsin menestykselliseksi. Historialliset näytelmät ja elokuvat esittävät nykyisin poikkeuksetta länsimaisen sivilisaation, erityisesti sen angloamerikkalaisen osan, kielteisessä valossa. Menneisyys kirjoitetaan anakronistisesti uudelleen nykypäivän identiteettipolitiikan käsikirjan mukaisella tavalla.
Sekä julkisen että yksityisen sektorin instituutiot ovat enempää pohtimatta ottaneet omakseen siirtomaamenneisyydestä irtautumisen ja nauttivat oman ”häpeällisen” menneisyytensä paljastamisesta. Siirtomaavallan arvostelusta on tullut hyveellisyyden osoitus ja pakollinen rituaali kaikille instituutioille, jotka haluavat osoittaa olevansa ajanmukaisia. Tähän ristiretkeen menneisyyttä vastaan voitaisiin hyvin liittää sana ”pyhä”. Otetaan esimerkiksi vaikkapa julkilausuma ”Museoiden siirtomaamenneisyydestä irtautumisen tukeminen”, jonka on laatinut Iso-Britannian Museoiden Liitto. Sen mukaan ”kun historia on tarkastelun kohteena enemmän kuin koskaan ennen, on tärkeää että museot osallistuvat näihin keskusteluihin ja arvioivat uudelleen oman historiallisen roolinsa imperiumin osana” ja että ”me tulemme jatkuvasti tekemään yhteistyötä museoiden kanssa tukeaksemme niitä tällä matkalla”.
Kirjassani pyrin selittämään miksi ”historia on tarkastelun kohteena enemmän kuin koskaan ennen”. Ainakin pinnalta katsoen näyttää epäilemättä siltä, että tämä lause pitää paikkansa. Kuitenkin lähempää katsoen käy selväksi että ”tarkastelu” on väärä sana kuvaamaan meneillään olevaa menneisyyden uudelleenkirjoittamista. Oxford English Dictionary määrittelee tuon sanan tarkoittavat tutkimista ja kriittistä otetta. Pakonomaisessa yrityksessä saada kostetuksi historialle ei ole kyse mistään aidosta tutkimisesta eikä todellakaan kriittisyydestä. Englantilaisen sosiaalihistorioitsija E.P. Thompsonin käyttämä ilmaus ”jälkipolvien valtava alaspäin katsova asenne” sopii paljon paremmin kuin ”tarkastelu” kuvaamaan meneillään olevaa menneisyyden arvon kieltämistä.
Jäljempänä nimitän nykyistä pakkomielteistä tapaa katsoa historiaa ”epäkohtien etsimisen arkeologiaksi”. Pinnalta katsoen tämä arkeologia pyrkii paljastamaan historiassa esiintyneitä epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä, joille nykypäivän instituutioiden ja toimijoiden tulee hakea hyvitystä. Kulttuurisoturit perustelevat tätä ajatusta sillä, että heidän paljastamansa menneet epäoikeudenmukaisuudet vaikuttavat meidän aikanamme monien identiteettiin perustuvien ryhmien elämään. Epäkohtien etsimisen arkeologiassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään tähän asti tuntemattomien tosiasioiden tai tapahtumien esiin tuomisesta, vaan ensi sijassa menneisyyden määrittelystä uudelleen tämän päivän identiteettipolitiikan arvojen ja tavoitteiden mukaisesti. Kun historiaa luetaan takaperin, satoja ja jopa tuhansia vuosia sitten eläneiden yksilöiden ja ryhmien toiminta nähdään loukkauksena nykyisiä herkkähipiäisiä vastaan. Tällä tavalla historian keskeiset henkilöt suljetaan ulos merkittävinä pidettävien joukosta.
Otetaan esimerkiksi Immanuel Kant, joka oli yksi modernin ajan vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Jos uskomme siirtomaamenneisyydestä irtautumisen puolesta toimivia ”epäkohtien arkeologeja”. Kant oli pelkästään tavanomainen rasisti. Myös lähes kaikkia muita 1600- ja 1700-luvun valistusajan merkittäviä filosofeja on luonnehdittu samalla tavalla. Kulttuurisotureiden arvioinnissa Locke, Hume, Hegel ja Kant ovat kaikki syyllisiä. On kyllä totta, että he edustivat ajattelussaan monia oman aikansa yhteiskunnan ennakkoluuloja, mutta he myös kehittelivät universalistisen ajatustavan ja sen ansiosta toivat esiin ihmisten välisen tasa-arvon ihanteen. Esimerkiksi Kant oli ehdoton siirtomaavallan ja Euroopan maiden valloituspyrkimysten vastustaja, varoittaen että ne ”sortavat alkuasukkaita, synnyttävät laaja-alaisia sotia valtioiden välille, levittävät nälänhätää, kapinoita, petollisuutta ja kaikkia muita ihmiskuntaa vahingoittavia paheita”. Kuitenkaan epäkohtien arkeologeille ei ole mitään väliä sillä, että Kantin etiikka tarjoaa arvokkaan keinon pitää yllä kaikkien ihmisten moraalista arvokkuutta ja ihmisarvoa. He välittävät vain siitä, että hänen kielenkäyttönsä, asenteensa ja toimintansa rikkovat niitä viime aikoina kokoon kasattuja normeja, jotka on määritelty 2000-luvun hyveellisiksi pyrkivien angloamerikkalaisten instituutioiden kielenkäytön säännöissä.
Sota menneisyyttä vastaan ei kuitenkaan ole yksinkertaisesti vain kiistelyä sanoista. Siihen kuuluu myös menneisyyden symbolien poistaminen näkyvistä. The Guardian-sanomalehti on nimittänyt tätä ”Patsassodaksi”, mutta kaadetuiksi, rikotuiksi tai poistetuiksi joutuvat muutkin kuin patsaat. Kirjastoissa piilotetaan epäsuotavaksi katsottuja kirjoja yleisöltä tai joissakin tapauksissa hävitetään kokonaan. Jopa kirjojen polttaminen on valitettavasti palannut takaisin käyttöön. Kallisarvoisia ja historiallisesti merkittäviä esineitä luokitellaan ”epäsuotaviksi” ja esitetään yleisölle vähättelevän kommentin kanssa. Maailmankuulu British Museum on niin huolissaan ”epäsuotavan” kokoelmansa vaikutuksesta että se on päättänyt antaa henkilökunnalleen ”emotionaalista tukea” ja auttaa heitä liittämään varoituksia kokoelmaan.
Menneisyyden esittäminen häpeäkertomuksena kohdistetaan ennen kaikkea lapsiin ja nuoriin. Varhaisesta iästä lähtien heidät altistetaan sellaiselle kasvatukselle, joka pyrkii erottamaan heidät moraalisesti omasta kulttuuriperinnöstään ja viemään heiltä pois ylpeyden tuntemisen menneisyydestä. Iso-Britanniassa on jo viisivuotiaille lapsille tarjolla Yhdysvaltojen esimerkin mukaisia oppitunteja ”valkoisten ylivallasta”. Kun opettajat käsittelevät orjuutta, heitä ohjataan välttämään ”kertomuksia valkoisista pelastajista” vähättelemällä orjuuden valkoihoisten vastustajien kuten William Wilberforcen roolia.
Edellä mainitun toiminnan tuloksellisuus ei johdu ristiretken kannattajien älyllisestä johdonmukaisuudesta tai tehokkaasta organisaatiosta. Tietenkin sellaisilla liikkeillä kuin Black Lives Matter on ollut vaikutusta tähän kiihkeään epähistoriallisuuteen, mutta sitä on suurelta osin tukenut jo olemassa ollut suosiollinen kulttuuri-ilmapiiri. Yksi menneisyyttä vastaan käytävän sodan silmiinpistävimmistä ja hämmästyttävimmistä piirteistä on sen kohtaama vähäinen vastustus. Iso-Britanniassa viimeisen parin vuosikymmenen aikana vallassa olleet hallitukset - useimmat niistä konservatiivien johtamia – ovat kieltäytyneet reagoimasta hyökkäykseen Britannian historiallista perintöä kohtaan. Tämä haluttomuus taistella meidän historiamme puolesta on todellakin kulttuurinen petos.
Tärkeä syy sille, miksi Sota menneisyyttä vastaan on onnistunut vaikuttamaan nykyiseen henkiseen ilmapiiriin, on että ne joiden tehtävänä olisi pitää yllä ja välittää edelleen länsimaisen sivilisaation perinnettä ovat asettuneet puolustusasemiin. Jälkikäteen ajatellen on ilmeistä että osa kulttuurisesta ja poliittisesta eliitistä on jo jonkin aikaa vieraantunut oman yhteiskuntansa perinteistä ja historiasta. 1900-luvun lopulla monet kirjoittajat kiinnittivät huomiota siihen, että länsimaisen kulttuurin suhde omaan historialliseen perintöönsä oli muuttunut epävarmaksi. Kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani Mythical Past, Elusive Future, History and Society in an Anxious Age osoitin, että länsimaiden kulttuuriset ja poliittiset eliitit olivat jo selvästi tiedostaneet menettäneensä yhteyden omaan menneisyyteensä. Keskeiset aiheesta 1970-luvulla kirjoittaneet toistivat ajatusta, että menneisyydestä ei enää vallinnut yhteisesti hyväksyttyä käsitystä. Tuohon aikaan yhteiskunnan vieraantuminen menneisyydestään oli oire kaikkialle ulottuneesta moraalisesta ajelehtimisesta. Yhdysvalloissa vaikuttanut politiikan tutkija Stanley Hoffman tiivisti tämän tuntemuksen kirjoittaessaan vuonna 1979 ”menneisyyden kuolemasta”. Hän varoitti että ”historian vauhdin ja raakuuden vuoksi emme ole pelkästään kadottaneet yhteyttä menneeseen maailmaan, vaan näyttää myös siltä, että tuossa maailmassa tuli esiin paljon sellaista mikä osoittautui valheelliseksi ja millä ei siksi ole mitään annettavaa tavallisille eurooppalaisille”. Monet muut kirjoittajat ovat yhtyneet Hoffmanin ajatukseen, että läntisten yhteiskuntien johtajat olivat vieraantuneet oman kulttuurinsa perinteistä.
Hoffman pohdiskeli ”onko olemassa Eurooppa, oliko sillä menneisyyttä ja onko sillä tulevaisuutta”. Näin hän toi ilmi syvän huolen joka oli yhteinen politiikan valtavirran johtaville ajattelijoille. Koska he tiedostivat että Eurooppa oli menettänyt otteen menneisyydestään ja oli siksi epävarma omasta asemastaan maailmassa, he yrittivät heikoksi osoittautuneella tavalla vahvistaa sen kulttuuriperinteitä. Ajan mittaan kävi selväksi, että tämä oli Länsi-Euroopan maiden keskeisten poliittisten eliittien – kristillisdemokraattien, konservatiivien ja liberaalien – viimeinen vakava yritys ”palata perusasioihin”, elvyttämällä historian perintö ja toimimalla sen mukaisesti. Englannin pääministeri John Majorin vuonna 1993 ajama kampanja ”Takaisin perusasioihin” oli alusta lähtien pilkan kohde. Sen päättyminen hyvin nopeasti ja nololla tavalla osoitti, että enää ei ollut olemassa sellaisia ”perusasioita” joihin olisi voitu palata.
Pieni joukko konservatiivisia intellektuelleja yritti käydä takarintaman taistelua oman yhteiskuntansa historiasta vieraantumista vastaan. Yhdysvaltalainen konservatiivinen sosiologi Robert Nisbet korosti kirjassaan History of the Idea of Progress (1980) niitä traagisia seurauksia, joita yhteiskunnan fyysinen ja moraalinen irrottautuminen menneisyydestään on aiheuttanut. Hän esitti synkän vision historiasta hyvän ja pahan välisenä taisteluna: ”Luottamuksen puute ja vihamielisyys keskeisiä instituutioita kohtaan ei ole koskaan länsimaiden historiassa, ei edes pimeänä keskiaikana, ollut yhtä syvä ja laajalle levinnyt kuin länsimaissa 1900-luvun loppuvaiheessa”. Atlantin toisella puolen tuleva pääministeri Margaret Thatcher soitti myös hälytyskelloa:
Olemme todistamassa tahallista hyökkäystä niitä vastaan, jotka haluavat suosia ansioita ja erinomaisia suorituksia, tahallista hyökkäystä perinteitämme ja menneisyyttämme vastaan, ja jotkut nakertavat kansallista itsekunnioitustamme kirjoittamalla uusiksi Britannian historian lohduttomana tuhona, sortona ja epäonnistumisina – toivottomuuden eikä toivon aikoina.
Nisbetin ja Thatcherin diagnoosi heidän yhteiskuntiensa historiallisiin perinteisiin kohdistuvasta uhkasta osui oikeaan. Kuitenkin heidän aikanaan tuo vaara oli paljon vähemmän vakava ja laajalle levinnyt kuin se on nykyisin. Jos he vielä eläisivät, he olisivat aidosti kauhistuneita siitä, kuinka syvälle viha menneisyyttä kohtaan on edennyt.
Kun kulttuurisodat laajenivat räjähdysmäisesti 1980-luvulla, menneisyyden älyllisistä ja kulttuurisista puolustajista oli jo tullut uhanalainen laji yhteiskunnan keskeisten instituutioiden sisällä. Kummallista kyllä, Reaganin ja Thatcherin valtakaudella länsimaisen kulttuurin ja sen menneisyyden moraalinen kieltäminen eteni huomattavasti. Kummallisen tästä tekee se että Reaganin ja Thatcherin ajanjakso oli ainakin pinnalta katsoen konservatiivisuuden voittokulkua. Kulttuurin alueella ei kuitenkaan tapahtunut samanlaista muutosta kuin olivat Reaganin ajaman talouspolitiikan ideologinen menestys ja sen saama laaja kannatus. Itse asiassa kulttuurin alueella perinteiset konservatiiviset käsitykset perheestä, seksuaalisuudesta, moraalista ja menneisyydestä joutuivat puolustusasemiin. Länsimaiden perinteiset arvot kyseenalaistaneet kulttuuriset normit nousivat esiin hyvin nopeasti juuri 1980-luvun aikana. Amerikkalaisten konservatiivien aiemmin ”vastakulttuuriksi” nimittämä suuntaus oli hyvää vauhtia nousemassa valta-asemaan. Sosiologi Alan Wolfen tästä suuntauksesta esittämä tuomio sopii hyvin myös nykyiseen tilanteeseen. Hän kirjoitti että ”oikeisto voitti sodan taloudessa, vasemmisto kulttuurissa ja keskusta politiikassa”. Yksi Yhdysvaltojen johtavista konservatiivisista ajattelijoista, Gertrude Himmelfarb, totesi että ”vaikka vältimme Marxin ennustaman luokkapohjaisen vallankumouksen, olemme hävinneet kulttuurin vallankumoukselle”.
Menneisyyden vastainen ristiretki oli nousemassa, mutta sen vastainen oppositio mureni erittäin helposti. Tämä tapahtui huomaamatta, koska sen peitti Reaganin-Thatcherin ”vallankumouksen” synnyttämä voitonriemu. 1980-luvulla ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä jäi huomiotta se, että konservatiivisuuden valtavirta oli suurelta osin luopunut käsittelemästä kysymystä menneisyydestä. Yhteiskunnan vieraantuminen omasta menneisyydestään johti tilanteeseen, jossa perinteillä oli enää vain vähän merkitystä ihmisten arkielämässä. Tämä vieraantumisen tunne kasvoi tasaisesti mutta hyvin hitaasti. Sen taustalla olivat itseluottamuksen puute ja uupumus. Stanley Hoffman kirjoitti osuvasti tästä itseluottamuksen vähittäisestä hiipumisesta:
Menneisyyden kadottamisessa on osaksi kyse pettymisestä menneisyyteen – siihen mitä historia ja ihmisten toiminta ovat saaneet aikaan - joten se on hyvin eri asia kuin vallankumouksellisten tavoittelema tietoinen irtautuminen historiasta ja uuden yhteiskuntajärjestyksen ja uudenlaisen ihmisen luominen, mihin pyrittiin Ranskassa vuonna 1792, Venäjällä 1917 tai Kiinassa vuonna 1949. Siinä ei ole kyse energiasta vaan uupumuksesta, ei tulipalojen sytyttämisestä vaan kuivumisesta. Vastaavasti tulevaisuutta koskevan käsityksen puuttuminen on tehnyt menneisyyden entistä masentavammaksi, arvottomammaksi ja värittömämmäksi: jos ei tiedetä mihin ollaan menossa, kun ei näytä olevan mitään tietä eteenpäin eikä mitään uutta ja parempaa saavutettavissa, miksi sitten pitäisi palata käsittelemään menneisyyttä? Jos menneisyyttä koskevan kiinnostuksen halutaan olevan enemmän kuin vain akateemista tai vapaa-ajan harrastelua, tarvitaan tulevaisuuteen kohdistuvia uskoa ja ideoita sekä tahtoa oman tulevaisuuden toteuttamiseen.
Hoffmanin korostamat uupumus ja pettyminen syinä menneisyyden arvovallan menetykseen auttavat selittämään sitä, miksi perinteistä kiinnipitämisen kannattajat vetäytyivät ääntä pitämättä ajatusten taistelukentältä. 1980-luvun alkaessa ei ollut kyse dramaattisesta irtautumisesta menneisyydestä, vaan tappiomielialasta, jonka oli aiheuttanut uskon menettäminen eurooppalaisen sivilisaation perinnettä kohtaan.
Mitä on sota menneisyyttä vastaan?
Pinnalta katsoen sota menneisyyttä vastaan näyttää olevan ensi sijassa konflikti seksuaalisuutta, aborttia, sukupuoli-identiteettejä, kielenkäyttöä, yksilöiden itsemääräämisoikeutta ja rotukysymyksiä koskevissa moraaliarvoissa. Kun kiistellään sananvapaudesta, kielenkäytön tavoista ja muista ihmisten välisen kommunikaation ulottuvuuksista, halutaan usein hylätä vanhanaikaisiksi katsotut normit ja ihanteet. Näiden kiistojen takana piilevät aina keskenään kilpailevat asenteet menneisyyttä kohtaan. Kirjassani esitänkin, että menneisyys on kaikkein keskeisin Kulttuurisotien alue. Näiden sotien taustavoimana on pyrkimys korvata menneisyyteen kiinnittyneet normit ja asenteet sellaisilla, jotka vahvistavat erilaisten nykyisin identiteettipolitiikkaa harjoittavien ryhmien ja yksilöiden käsityksiä. Vaikka identiteettipolitiikan eri versioiden edistäjät eivät aina olekaan tietoisia tavoitteistaan, heidän toimintansa kuitenkin palvelee aina samaa tarkoitusta: länsimaisen sivilisaation saavutusten arvon kieltämistä.
Patsaiden kaatamista vaatiminen äänekkäissä mielenosoituksissa ja koulutuksen sisällön kääntäminen siirtomaamenneisyyden vastaiseksi eivät suinkaan ole ainoita tapoja arvostella menneisyyttä. Modernit teknokraatit, voittoa tavoittelevat yritykset ja muodikkaat kulttuuritoimijat Hollywoodissa, Lontoossa ja Pariisissa tuovat usein esiin epäkunnioittavan asenteensa menneisyyden perintöä kohtaan. Liike-elämää käsittelevät julkaisut, kuten Harvard Business Review, varoittavat usein yrityksiä vanhanaikaisten toimintatapojen riskistä. Usein ne julistavat että ”menneisyyteen ei pidä jäädä, sillä vain tulevaisuudella on merkitystä”. Liike-elämässä ja koulutusinstituutioissa kukoistavat muutosohjelmat edustavat pakonomaista tarvetta irtautua menneisyydestä. Kaiken kaikkiaan näiden erilaisten tekijöiden yhteisvaikutus saa ajattelemaan menneisyyttä moraalisesti alempiarvoisena kuin nykyaika.
Länsimaiden eliitit leimaavat menneisyyden moraalisesti ala-arvoiseksi rutiininomaisesti ja melkein ajattelematta sen enempää. He toimivat näin oikeuttaakseen toimintansa. Legitimiteetistä on tullut ongelma siksi, että poliittisten ja sosioekonomisten kehityskulkujen tulkintaa hallinneet kertomukset ovat menettäneet suuren osan arvovallastaan. Tähän ongelmaan voidaan sitten yrittää vastata rinnastamalla nykypäivän ”tiedostavan” eliitin ajatustapa myönteisesti suhteessa moraalisesti alempiarvoiseen pimeään menneisyyteen. Aikana jolloin poliittinen uupumus on johtanut tulevaisuuteen suuntautuvien hankkeiden vähenemiseen, eliittiryhmät usein vetäytyvät mainostamaan oman kulttuurinsa paremmuutta verrattuna edellisten sukupolvien takapajuisiksi väitettyihin perinteisiin.
Omahyväinen nykyaikaan keskittyminen perustuu siihen, että koko maailmaa jatkuvasti muistutetaan omasta erinomaisuudesta ja verrataan sitä historian henkilöihin, jotka todetaan vääränlaisiksi. Tällaista historian henkilöiden nöyryyttämisen rituaalia voidaan parhaiten nimittää ”moraaliseksi anakronismiksi”. Se vaatii menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia vastuuseen nykypäivän kriteereillä arvioituna ja siten häivyttää eron nykyisyyden ja menneisyyden välillä, ikään kuin historian henkilöt olisivat meidän aikalaisiamme. Esimerkiksi Aristoteles, Chaucer, Shakespeare, Hume ja Kant vedetään usein nykyajan yleisen mielipiteen tuomioistuimen eteen syytettäväksi erilaisista äsken määritellyistä kulttuurisista rikoksista. Näiden rituaalien sanotaan ”lisäävän tietoisuutta” menneiden aikojen epäoikeudenmukaisuudesta. Joskus näyttää myös siltä, että historian merkkihenkilöiden maineen ritualistisella mitätöimisellä pyritään näiden henkilöiden ”uudelleenkasvattamiseen”. Nykyisyys siis projisoidaan taaksepäin ja esivanhempamme joutuvat tilintekoon nykyisen ajanhengen mukaisella tavalla.
Viime aikoihin asti useimmat vakavasti otettavat ajattelijat ovat filosofisista tai poliittisista erimielisyyksistään huolimatta uskoneet, että historiasta voidaan ja on tärkeää ottaa oppia. Konservatiiviseen mielenlaatuun taipuvaiset ovat jopa väittäneet että menneisyyden perinteet voivat välittää sellaisia transsendentaalisia totuuksia, joilla on merkitystä ihmisille kaikkina aikoina. Muunlaista oppimista historiasta edustaa sen pitäminen inspiraation lähteenä, joka voi näyttää tietä edistyksellisille muutoksille. Tänä päivänä vallitseva nykyaikaan keskittyminen rohkaisee kuitenkin aivan erilaiseen ajatustapaan. Se kiistää menneisyyden edustavan minkäänlaisista totuutta. Tällöin parhaassa tapauksessa menneisyys tuomitaan merkityksettömäksi ja pahemmassa tapauksessa sitä syytetään vahingon aiheuttamisesta myöhemmille sukupolville.
2000-luvun alkuun mennessä länsimaiden eliittien ajatustapa oli tullut täysin nykyisyyteen keskittyväksi. Nämä olivat päätelleet että ympäröivän maailman suuri muutosnopeus oli tehnyt lähes kaiken menneisyyteen liittyvän vanhentuneeksi ja merkityksettömäksi. Lisäksi he olivat pettyneet oman historialliseen perintöönsä. Erityisesti monia edellisten sukupolvien välittämiä arvoja ei enää pidetty soveliaina elämänohjeina. Menneiden aikojen perinteiden ylläpitäminen ei ollut heille puolustamisen arvoinen asia. Kulttuuri- ja koulutusinstituutioissa menneisyys esitettiin usein vieraana tai jopa vihamielisenä. Niinpä jo vuosikymmeniä aikaisemmin kuin siirtomaavallan arvostuksesta irtautuminen alkoi voittokulkunsa, kulttuurissa vallitsevat normit olivat usein menneisyyden normien vastakohtia. Kun tällaiset asenteet olivat vakiintuneet, yhteiskuntien vieraantuminen menneisyydestä oli helppo tehdä poliittiseksi kysymykseksi. Tuolloin ristiretki menneisyyttä vastaan voimistui ja suorastaan räjähti Sodaksi.
Kulttuurisodat ovat koko ajan olleet täynnä vihaa menneisyyttä kohtaan. Niiden usein esittämät viittaukset vanhentuneisiin kielenkäyttöön, käyttäytymiseen ja asenteisiin edustavat historian halveksuntaa. Kun TV-kanavat varoittavat ohjelmien sisältämistä ”vanhentuneista asenteista ja kielenkäytöstä”, on selvää millaista muutosta totuttuun tämä tarkoittaa. Ne kuvaavat menneisyyden haittojen aiheuttajana ja näin kieltävät sen positiiviset vaikutukset. Sisältövaroitusten rituaali jo sinänsä sisältää vaatimuksen että ohjelmaan on suhtauduttava epäilevästi.
Monet kulttuurisotien tulkinnoista esittävät näiden sotien toimijoiden olevan länsimaiden yhteiskuntien valtavirran ulkopuolella. Moderneja ”radikaaleja” pidetään usein syyllisinä yrityksiin kumota Lännen normatiivinen ajattelutapa. Näiden liikkeiden aktivisteilla onkin epäilemättä ollut tärkeä rooli konfliktin aikaansaamisessa, mutta heidän huomattavan onnistumisensa on tehnyt mahdolliseksi länsimaiden poliittisten ja kulttuuristen eliittien hiljainen hyväksyntä. Koska nämä olivat menettäneet kiinnostuksensa historiallisiin perinteisiin, he eivät tehneet juuri mitään vastustaakseen lähestymässä olevaa kulttuurisotureiden joukkoa. Sen sijaan monet instituutioiden puolustamisesta vastuussa olevat jättivät portit täysin avoimiksi. Samoin kuin muinaiset roomalaiset lakkasivat uskomasta omaan elämäntapaansa ja menettivät halun taistella, länsimaiden eliitit eivät tehneet paljoakaan pitääkseen yllä ja suojellakseen omaa historiallista perinnettään.
Viime aikoina länsimaiden yhteiskuntien eliitit eroavat kuitenkin roomalaisista siinä, että ensin mainitut eivät tyytyneet pelkästään luopumaan perinteisistä arvoistaan ja elämäntavastaan, vaan pyrkivät myös aktiivisesti kieltämään nämä. Niinpä he ovatkin usein eturintamassa hyökkäämässä päättäväisesti oman yhteiskuntansa kulttuuriperinnettä vastaan. Tätä kehityskulkua kommentoinut Paul Kingsnorth väittää, että olemme käymässä läpi toisin päin kääntämisen kulttuurista vaihetta. Hän kirjoittaa:
Länsimaiden meneillään oleva rappio on saanut eliitit menettämään uskonsa omaa kulttuuriperinnettään kohtaan ja tämä kehityssuunta on nyt kasvanut patologiseksi. Sen vuoksi länsimaiden johtohahmot – kulttuuriset eliitit ja joskus myös poliittiset ja taloudelliset eliitit - eivät omistaudu pitämään yllä perimiään kulttuurin muotoja, vaan kääntävät ne ylösalaisin tai pyyhkivät ne pois kokonaan.
Keskeiset teemat sodassa menneisyyttä vastaan
Hyökkäystä menneisyyttä vastaan ajaa eteenpäin ennen kaikkea halu irrottaa yhteiskunta menneisyyden vaikutuksesta. Länsimaissa kulttuurin jatkuvuutta piti pitkän aikaa yllä tapojen sisällyttäminen lakeihin sekä perinteiden muuntelu ja kehittäminen. Vaikka historian kuluessa syntyikin usein konflikteja arvokysymyksissä, niiden osapuolet ymmärsivät, että oli välttämätöntä pitää yllä jatkuvuutta. Tämä oli tilanne vielä sen jälkeenkin kun uskonnon merkitys oli vähentynyt ja maallistuminen sekä tieteellinen ajattelutapa olivat edenneet. 1700- ja 1800-lukujen aikana keskenään kiistelevät osapuolet eivät pyrkineet hävittämään kulttuurin jatkuvuutta vaan tarjosivat erilaisia tulkintoja sille, miten suhtautua ihmiskunnan sivilisaation perinteeseen.
Historiassa on tietenkin ollut kohtia, esimerkiksi ensimmäinen maailmansota, jolloin kulttuurin jatkuvuus on ollut uhattuna ja tullut vakavasti katkonaiseksi. Kirjassaan Rites of Spring: The Great War and the Birth of the Modern Modris Ekstein kirjoittaa: ”Entisajan auktoriteetti ja perinteiset arvot olivat menettäneet uskottavuutensa”, mutta ”niiden tilalle ei ollut syntynyt mitään uutta auktoriteettia eikä uusia arvoja”.
1960-luvulle asti yhteiskunnan etääntyminen menneisyydestään oli vielä asteittaista ja silloin tällöin vaadittiin paluuta uskontoon tai muihin perinteisiin. Edellä on jo mainittu, että 1970-luvulle tultaessa tällaisia vaatimuksia esittivät enää vain pienet konservatiivisten ajattelijoiden ryhmät. Sitten 1970-luvulta eteenpäin ei ole kyse pelkästään kulttuurin jatkuvuuden heikkenemisestä edelleen, vaan enemmän tietoisista hyökkäyksistä sitä kohtaan. Tällöin alettiin olla kulttuurisodissa eikä kestänyt kauan kun niiden edustama vastakkainasettelu tiivistyi todelliseksi ristiretkeksi menneisyyttä vastaan. Niiden kohteena eivät olleet vain tietyt länsimaisen kulttuurin osat, vaan sen koko perintö.
Tavoitteensa saavuttamiseksi sodan kannattajat pyrkivät levittämään ”Vuosi Nolla”-ideologiaa. Aikaisemmin Vuodesta Nolla olivat puhuneet radikaalit ja vallankumoukselliset liikkeet, jotka esittivät heidän rakentamansa maailman olevan täysin erilainen kuin pahuuden täyttämät menneet ajat. Viime vuosikymmeninä tämä ajatus esitettiin kaikkein järjestelmällisimmin Kamputsean Punaisten Khmerien vallassaolon vuosina 1970-luvulla. ”Vuosi Nolla”-ajatuksen kannattajat väittivät että pahaksi tuomitut perinteet oli tuhottava ja vanhat ajatukset raivattava pois, jolloin yhteiskunta saisi uuden alun nollapisteestä.
Länsimaissa menneisyyden vihaamisen muuntuminen todelliseksi ideologiaksi on vähemmän raju versio ”Vuosi Nolla”-ajatuksesta. Nykyisin keskitytään moraalisen karanteenin pystyttämiseen nykyajan ja menneisyyden välille, hakien kostoa perinteille. Korostamalla nykyajan moraalista ylemmyyttä pyritään vaikuttamaan tämän päivän yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Pinnalta katsoen Vuosi Nolla-ideologian ja nykyaikaan keskittymisen välillä näyttää olevan sovittamaton ristiriita. Ensin mainittu on kiihkeästi määrittelemässä aikaulottuvuutta uudelleen. Se haluaa asettaa menneisyyden karanteeniin ja julistaa sen kielletyksi alueeksi. Se siis näyttää olevan täydellisesti tuhoamassa menneisyyttä. Nykyaikaan keskittyminen edustaa sen sijaan toisenlaista pyrkimystä, joka kieltää nykyisyyden ja menneisyyden välisen rajan. Se edistää maailmankuvaa, joka kehottaa ihmisiä ylittämään tuon rajan ja siten ratkaisemaan menneisyydessä nähtyjä ongelmia. Tästä on esimerkkinä sellainen kulttuurin politiikka, joka näyttää olevan enemmän kiinnostunut menneiden aikojen ongelmista kuin käsittelemään nykyajassa syntyneitä ongelmia. Jatkuvasti laajeneva epäkohtien etsimisen arkeologia on osoitus siitä, että yhä enemmän ollaan kiinnostuneita etsimään hyvitystä menneisyyden pahoille teoille, jopa antiikin aikoihin asti.
Identiteettikysymysten määrittely poliittisiksi on vienyt nykyaikaan keskittymistä radikaalimpaan suuntaan. Identiteettipolitiikka on edistänyt yhä pakonomaisempaa suhtautumista menneisyyteen. Poliittisiksi määriteltyjen identiteettien kantajat pitävät menneisyyttä sopivana alueena etsiä historiallista perustelua ajatuksilleen. He arvostelevat menneisyyttä siitä, että heidänlaisensa ovat aina olleet olemassa mutta piilossa pidettyinä. Aiemmin mainitsemani Burrell Collection -museo on erinomainen esimerkki toiminnasta politisoituneen nykyaikaan keskittymisen mukaisesti. Qing-dynastian aikana Kiinassa valmistettuun Guanyin-jumalahahmon posliinipatsaaseen on liitetty huomautus että ”Transihmisiä on aina ollut olemassa ja heillä on paikkansa historiassa” ja että ”patsas osoittaa sukupuolen ja identiteetin olevan muuntuvia”. Näin vaivattomasti tuo teksti hyppää Qing -dynastian aikaan (1662-1722) ja yksipuolisesti julistaa että kiinalainen Guanyin-jumalatar on transnainen! Historiallisesta kontekstista välittämättä se projisoi nykyajan transidentiteetti-kysymyksen sellaiseen aikaan, missä se ei ole voinut olla millään tavalla kulttuurisesti merkitsevä.
Burrell Collection -museon näyttelyn suunnittelijat haluavat sijoittaa 2000-luvun inkluusiopolitiikan Qing -dynastian maailmaan. Oletettavasti älykkäät museoasiantuntijat eivät välitä tällaisesta absurdista moraalisesta anakronismista, koska he ovat ideologisesti sitoutuneet löytämään äskettäin keksityille identiteeteille perustelua 1600- ja 1700-luvun Kiinasta. Poliittiseksi muodostunutta nykyaikaan keskittymistä käytetään sekä nykyisin esiintyvien huolenaiheiden perustelemiseen että niiden kiistämiseen. Tätä kahtalaista menneisyyden käyttämistä sekä Vuosi Nolla -ideologian ja nykyaikaan keskittymisen välistä ristiriitaa voi nimittää menneisyyden paradoksiksi. Tällä termillä viittaan siihen, että näiden ristiriitaisten näkökulmien välinen suhde on vaihteleva ja ajoittain ongelmallinen.
Käytännössä menneisyyden vihaaminen ja pakonomainen tarve saada menneisyyttä muutetuksi voivat sopia olemaan rinnakkain, sillä molemmat suhtautuvat menneisyyteen kostonhaluisesti ja syyttävästi. Vaatimukset siteiden katkaisemisesta menneisyyteen ja sille kostamisesta saadaan yhteensopiviksi politisoimalla nykyaikaan keskittyminen. Sen jälkeen kun nykyajan ja menneisyyden välinen raja on tehty epämääräiseksi, poliittiset kiistat eivät enää ole sidoksissa aikaulottuvuuteen. Menneisyys voidaan siten kuvata pimeytenä missä ihmisten alistaminen, hyväksikäyttö, uhriksi tekeminen ja kansanmurhat kuuluivat jokapäiväiseen elämään. Tämän tekopyhän ja ilkeän historiankuvan tarkoituksena on ensinnäkin erottaa nykyaika moraalisesti menneisyyden perinnöstä. Lisäksi tarkoituksena on muuntaa menneisyydessä esiintyvien vääryyksien käsittely moraaliperiaatteiksi, joita voidaan käyttää huomion, kunnioituksen ja auktoriteetin tavoitteluun meidän ajassamme.
Olisi houkuttelevaa tulkita meneillään oleva ristiretki menneisyyttä vastaan pelkästään uusimmaksi vaiheeksi vuosisatoja jatkuneessa kiistassa historian tulkinnoista. Sota menneisyyttä vastaan on kyllä saanut aikaan äärimmäisen vastakkaisia näkemyksiä historiallisista tosiasioista ja niiden tulkinnasta. Angloamerikkalaisten yhteiskuntien historiaa koskevat väitteet ovat usein myrkyllisen vihan täyttämiä. The Guardian- lehti julistaa että ”Yhdysvaltojen historiaa ollaan valkopesemässä isänmaallisella kasvatuksella” ja The Independent väittää Trumpin pyrkivän salakavalasti kirjoittamaan historiaa uusiksi. Trump on vastannut tähän, että ”Meidän on puhdistettava valheiden kieroutunut verkko kouluistamme ja luokkahuoneista ja opetettava lapsillemme mahtava totuus omasta maastamme”.
Kiihkeätkin erimielisyydet historiallisista tosiasioista ovat hyväksyttäviä demokraattisessa julkisessa keskustelussa ja on täysin oikein tarkastella historiaa sitä kyseenalaistaen. Vuonna 1994 ilmestyneessä kirjassani Colonial Wars and the Politics of Third World Nationalism käsittelin perusteellisesti entisten siirtomaavaltojen yritystä ohjata siirtomaa-ajan arvostelua ja tehdä siitä merkityksetöntä. Kirjassani kyseenalaistin siirtomaavallan puolustajien tavan käsitellä siirtomaiden vapautusliikkeitä. Koska olen monessa historiallisessa kirjassani esittänyt radikaalia imperialismin, siirtomaavallan ja rasismin arvostelua, suhtaudun edelleen myönteisesti näitä globaaleja kysymyksiä koskevan keskustelun jatkumiseen.
Meneillään oleva siirtomaavallan arvostelu on kuitenkin aivan eri asia kuin halu selvittää historialliset tosiasiat. Yhdysvaltalainen filosofi Olufemi Taiwo on ensin mainitusta todennut, että se ”absolutisoi siirtomaavallan”. Siinä ei enää ole kyse vapautumisesta ja itsenäistymisestä suhteessa siirtomaavallan vaikutuksiin. Se on liike, joka on vapaaehtoisesti ottanut historiallisen uhrin roolin ja jonka identiteetti perustuu kokonaan menneisyydessä elämiseen.
Nykyinen ristiretki menneisyyttä vastaan on hyvin erilainen kuin aiemmat yritykset kirjoittaa historiaa uudelleen. Viime vuosisadalla historian kirjoittamisella tai tulkitsemisella uudelleen haluttiin sekä vasemmiston että oikeiston keskuudessa lähinnä luoda sellainen versio menneisyydestä, josta saataisiin perusteluja poliittisille projekteille. Oikeistolaiset historiantutkijat suuntautuivat elvyttämään ja puolustamaan merkityksettömiksi sanottuja perinteitä, erityisesti tuomaan uudelleen esiin kansakuntien historiaa. Samaan aikaan vasemmistolaiset tutkijat keskittyivät muuttamaan historiankuvaa niin, että siinä tunnustetaan työläisten sekä sorrettujen ja syrjittyjen vähemmistöjen roolit. Tällaisella ”huono-osaisten historialla” pyrittiin lisäämään erilaisten identiteettipohjaisten ryhmien kertomusten johdonmukaisuutta ja merkityksellisyyttä, mikä oli viime aikoihin asti enemmänkin kunnianosoitusta omien kannattajaryhmien menneisyydelle kuin menneisyydestä irtautumista.
Sota menneisyyttä vastaan on vain pinnalta katsoen samanlaista kuin klassinen historian uudelleen kirjoittamisen projekti on ollut. Vaikka ensin mainittua saatetaan erehtyä pitämään vain vastakkaisten historiankäsitysten välisenä kiistana, siinä on kyse paljon enemmästä: menneisyyden myönteisten puolien täydellisestä kieltämisestä.
Miksi kirjani sanoma on tärkeä?
Yhteiskunnan käsityksellä menneisyydestään on syvällisiä seurauksia jokapäiväisessä elämässä. Sosiologi David Inglis on todennut että ”Kun vallassa olevat ajatukset määrittelevät käsityksemme menneisyydestä, ne valtaavat myös nykyisyyden ja kykymme vaikuttaa siihen”. Jos kielteinen ja tuhoava kertomus menneisyydestä pystyy vakiinnuttamaan kasvamassa olevan auktoriteettinsa, se on siten onnistunut horjuttamaan ihmisten itseluottamusta, heidän yhteisöllisyyttään ja kykyään kohdata tulevaisuuden haasteet. Sen jälkeen kun menneisyys esitetään pelkästään kielteisenä, on epätodennäköistä että tulevaisuuteen pystytään suhtautumaan toiveikkaasti eikä menneisyydestä saada enää tähän ohjeita. Menneiden aikojen kauheuksien jatkuva korostaminen vähentää ihmisten kokemaa kunnianhimoa nykyajassa.
Sairaalloinen historiankuva kyseenalaistaa ihmiskunnan kyvyn muuttua ja kehittää olojaan paremmiksi. Kun menneisyyden tulkinnassa keskitytään ihmisten hyväksikäyttöön, julmuuksiin, kansanmurhiin, etnisiin puhdistuksiin ja orjuuteen, yhteiskunta pitää itseään pikemminkin objektina kuin historiallisen muutoksen subjektina. Synkkä kiinnostus ihmisen pahuutta kohtaan uhkaa peittää meidän kykymme ajatella yksilöiden mahdollisuutta olla epäitsekkäitä ja sankarillisia tai vain yksinkertaisesti tehdä hyviä asioita.
Edellä mainitun kyvyn sijasta ihmiskunta tuomitaan elämään maailmassa, jonka historia yhä uudestaan toistetaan varoituksena ihmisten toimijuutta vastaan. Äärimmäisessä muodossaan ihmiskunnan historiallisesta roolista tulee itseinhoinen kertomus luonnon ja kaikkien hyvien asioiden tuhoamisesta. Tämä pahuuden sanoma viestittää että emme voi paljoakaan vaikuttaa tulevaisuuteen, koska olemme luoneet ulospääsemättömän Helvetin.
On kuitenkin niin että jos haluamme välttää menneisyydessä tehdyt todelliset virheet ja korjata siinä esiintyneen epäoikeudenmukaisuuden, yhteiskunnan on uskottava omaan kykyynsä saada aikaan hyvää ja pidettävä yllä toivon näköalaa. Tässä on Sodan Menneisyyttä Vastaan paradoksi: sotaa käyvät tahtomattaan kieltävät itseltään mahdollisuuden tulla voittajiksi. Jos pidät menneisyyttä pahana ja vuosisatoja koskeva kertomuksesi on katkera ja pahantahtoinen, miten voisit koskaan pitää itseäsi hyvänä?
Frank Furedi on sosiologian emeritusprofessori ja Brysselissä toimivan MCC Brussels tutkimuskeskuksen johtaja. Furedi on julkaissut yli 25 kirjaa ja lukuisia artikkeleita. Suomeksi Furedilta on julkaistu kirja Rajat merkitsevät (Suomalaisuuden Liitto, 2020).
 | A guest post by
|