Ilmari Rostila: Pakollinen ruotsi, suomenkielisten yhteenkuuluvuus ja englannin uhka
Tänään, Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä, eduskunta keskusteli suomen kielen asemasta. Erityisesti esiin nostettiin, miten englannin kieli uhkaa suomalaista kulttuuria. Tämä uhka on selkeä ja helppo käsittää, sillä suomen kielen väheksyminen, polkeminen ja sortaminen ei ole tänään sen harmittomampaa kuin järjestömme perustamisvuonna 1906.
Pakollisen ruotsin uhka suomenkielisille on vaikeammin hahmotettavissa. Ensiksi, asian käsittäminen edellyttää kykyä erottaa ruotsin kieli ja sen pakollinen, siis lakien ja asetusten määräämä opiskelu. Toiseksi, ruotsin pakollisuus haittaa suomenkielisiä tavalla, josta on vaikea saada otetta. Tämä pakko heikentää nimittäin suomenkielisten kielellistä itsetuntoa ja kieliyhteisöön kuulumista. Tämä ongelma ei avaudu aivan helposti. Asiaa hankaloittaa myös se, että virallinen Suomi, valtiovalta ja valtamedia, ovat osa ongelmaa. Ne perustelevat ja puolustavat ”pakkoruotsia” (ks. kansalliskielistrategia) tavalla, joka heikentää suomenkielisen enemmistön kielellistä yhteenkuuluvuutta. Selvitämme seuraavassa tätä perusteellisemmin.
Kieli-identiteetillä tarkoitetaan samastumista omaan kieleen ja kielen puhujiin. Tämä samastuminen on siis yksilöllistä ja yhteisöllistä, siihen kuuluu sekä minäkäsitys että yhteenkuuluvuus kielen puhujien kanssa. Yksilöllinen ja yhteisöllinen samastuminen ovat oletettavasti yhteydessä toisiinsa. Oman suomenkielisyyden kokeminen myönteisenä asiana lisää oletettavasti halua kokea yhteenkuuluvuutta suomenkielisten kanssa. Suomenkielisyydellä on yksilöllisenä ja yhteisöllisenä asiana jokin – suurempi tai pienempi – yhteiskunnallinen arvo. Tämä suomenkielisyyden yhteiskunnallinen arvo vaikuttaa kielelliseen samastumiseen. Suomen kielen yhteiskunnallisen arvon ja arvostuksen kasvaessa suhde kieleen vahvistuu myönteisellä tavalla.
Englannin uhka tekee kysymyksen suomenkielisten kuulumisesta omaan kieliyhteisöön entistä tärkeämmäksi. Kielellisen itsetuntomme heikentyminen on aikaisempaa vahingollisempaa, koska vain omasta kielestään ylpeät ihmiset pystyvät vastustamaan oman kielensä ”väheksymistä, polkemista ja sortamista”.
Seuraavassa tarkastellaan, miten julkinen valta ja sen myötä kansalaisyhteiskunta ei vahvista, vaan heikentää suomenkielisten kielellistä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuutta. Tämä heikentäminen on suoraa yhteydessä pakolliseen ruotsiin ja sen perustelemiseen.
Kuuluminen on elävän kansallisen yhtenäiskulttuurin sykkivä sydän: kuulummeko meihin? Kansallisuus on kulttuurin, samastumisen, me-hengen ja kielen asia. Meillä suomenkielisillä keskeinen yhteenkuulumisen ja kansakuntaan kuulumisen side on kieli. Yhteytemme suomalaisuuteen rakentuu yhteisen kielen kautta. 1800-luvulla alkanut sivistyneistön ja tavallisen kansan toiminta suomen kielen puolesta teki Suomen ideasta totta. Kyse oli eliitin ja kansan välisestä liittoutumasta, jossa eliitti omaksui enemmistön kielen, ja tämän vuoksi kieli yhdistää meitä nyt ja aina.
Suomalaisten ylpeys omasta kielestä ja tähän perustuva yhteenkuuluvuus ovat siten edelleenkin kansakuntamme ja kulttuurimme välttämätön rakennusaine. Ne ratkaisevat säilymisemme omaleimaisena kansana.
Perustuslaki toteaa julkisen vallan velvollisuudeksi huolehtia kummankin kieliväestön, suomenkielisten ja ruotsinkielisten sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan. Näin on hyvä. Valitettavasti kuitenkin viime vuosikymmeninä perustuslakia on alettu tulkita vaihtamalla käsitteet ”suomenkieliset” ja ”ruotsinkieliset” käsitteiksi ”suomen kieli” ja ”ruotsin kieli”. Puhumalla kielistä keskustelu on voitu siirtää kieliin, jolloin ihmisten tarpeet ovat toissijaisia. On yhdentekevää, mitä suomalaiset ajattelevat ruotsin kielen pakollisuudesta, koska vain kielten näkökulmalla on merkitystä. Merkillepantavaa on myös se, miten virallisissa yhteyksissä on siirrytty puhumaan ”kansalliskielistä” suomen tai ruotsin sijasta. Kun suomenkielisille puhutaan ”kansalliskielten” turvaamisesta, se saa heidät ajattelemaan suomen kielen asemaa ja suhtautumaan asiaan myönteisesti. Heitä kuitenkin suostutellaan näin hyväksymään ruotsin kielen pakollisuus ja jopa sen laajentaminen. Tällaisten uuskielisten ilmausten avulla on myös helpompi edistää ruotsinkielisten etuja ja ylläpitää pakollista ruotsia.
Niinpä valtion kielipolitiikkaa ohjaava virallinen ohjelma, niin sanottu kansalliskielistrategia, ei käsittele lainkaan suomenkielisten ja ruotsinkielisten tarpeita. Sen sijaan strategia kantaa huolta ainoastaan kansalliskielistä. Kansalliskielistrategialla on seuraava – perustuslain käsitteistä luopunutta ajatustapaa ilmentävä – visio:
”Suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin peruspilareita ovat hyvinvoivat kansalliskielet. Olemme ylpeitä suomalaisesta kulttuurista ja identiteetistä sekä Suomessa puhutuista kielistä. Valtiovalta kantaa vastuun Suomen kansalliskielten elinvoimaisuudesta, ja siitä, että suomen ja ruotsin kielen käyttäjät voivat elää täysipainoista elämää omalla kielellään. Suomen ja ruotsin kielen aseman säilyminen yhteiskunnan yhteisinä kielinä edellyttää, että kielet kehittyvät myös tieteen, elinkeinoelämän ja nopeasti kehittyvien alojen, kuten tietotekniikan kielinä.”
Strategiassa ei puhuta lainkaan samastumisesta, minäkuvasta ja yhteen kuulumisesta (”identiteetti”), joka sitoo ihmisen kieleen. Näiden sijaan ohjelma julistaa ylpeyttä suomalaisesta kulttuurista, identiteetistä ja yleensä Suomessa puhutuista kielistä. Ohjelman kannalta myönteisellä tunneyhteydellä oman kielen puhujiin ei ole merkitystä. Näin kyseinen yhteys tosiasiassa ohitetaan ja eliminoidaan. Strategiassa sovelletaan yhteiskunnan näkökulmaa, johon ei sisälly lainkaan suomenkielisen ihmisen näkökulmaa. Tältä kannalta kaksi kansalliskieltä, suomi ja ruotsi, esitetään täysin vaihdettavissa oleviksi.
Lisäksi kansalliskielet esitetään yhteiskunnan yhteisinä kielinä (”Suomen ja ruotsin kielen aseman säilyminen yhteiskunnan yhteisinä kielinä edellyttää (…)”, mikä synnyttää käsityksen, että suomi ja ruotsi ovat kansalaisyhteiskunnassa yhtä käytettyjä kanssakäymisen välineitä.
Ohjelma poistaa näin kieltä puhuvien yhteisön ja kysymyksen siihen kuulumisesta. Ongelma ei pienene siitä, että ohjelma tekee näin kummallekin kielelle. Ensiksi, ohjelman edustama välinpitämättömyys kansalaisen (omaan) kieleen pysyy, vaikka ohjelma kohtelee ruotsinkielisiä samalla tavalla kuin suomenkielisiä. Toiseksi, tämä suhtautuminen kieleen vaihdettavissa olevana ei muodosta ruotsinkielisille varsinaista haittaa, koska näin ei vähätellä, vaan korostetaan ruotsin merkitystä. Strategian edustama ”tasapuolisuus” unohtaa, että suomenkieliset muodostavat Suomen kansalaisten valtaenemmistön. Lisäksi, kolmanneksi, julkinen valta ja kansalaisyhteiskunta, kuten ruotsinkielisten puolijulkinen järjestö (Folktinget) ja kielipuolue RKP, huolehtivat ruotsinkielisten yhteenkuuluvuudesta ja kielellisestä ylpeydestä. Suomenkielisillä ei ole vastaavanlaista kielellistä yhteenkuuluvuutta korostavaa tahoa.
Kielen puhujien näkökulman ja kieliolojen todellisuuden ohittaminen on uhka suomenkielisten kielelliselle itsetunnolle, koska näin julkinen valta vähättelee suomen kielen merkitystä. Tällöin unohdetaan, että kansalliskielten sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys ei ole todellisuudessa lähellekään sama. Suomenkielisiä on kansalliskielten puhujista yli 94% ja ruotsinkielisiä alle 6% (vuonna 2021).
Todellisuudessa suomen kieli on enemmistön kieli Suomessa. Suomi yhdistää kaikkia Suomessa asuvia. Tämä tarkoittaa kolmea asiaa. Ensiksi, suomen kieli yhdistää kaikkia suomenkielisiä, kansalaisten enemmistöä, äidinkielenä. Kieli on itsetuntomme ja yhteisöllisyytemme perusta. Kuulumme suomalaisiin kansana ja kansakuntana keskeisesti suomen kielen kautta. Toiseksi, suomen kieli on kansakuntamme erityispiirre, ja tässä mielessä olemassaolomme ehto ja edellytys. Kolmanneksi, suomi on suomalaisen yhteiskunnan pääkieli. Suomen osaaminen on taito, jota toiminta ja osallistuminen suomalaisessa yhteiskunnassa käytännössä edellyttää. Suomen osaaminen on siten määritelmällisesti yleissivistystä. Kanssakäyminen kielirajojen yli tapahtuu parhaiten ja käytännöllisimmin suomen kielellä.
Ruotsin pakollisuus ja pakollisuuden perusteleminen haittaa ja heikentää suomenkielisten yhteenkuuluvuutta ja kielellistä itsetuntoa mm. seuraavilla tavoilla:
1) Riistämällä suomelta enemmistökielen aseman, se vähättelee suomen kielen merkitystä yhteiskunnassa.
2) Suhtautumalla välinpitämättömästi suomenkielisten samastumiseen omaan kieleen ja kieliyhteisöön.
3) Ohittamalla suomenkielisten tarpeet. Toisen kotimaisen kielen pakollisuutta kummallekin kieliryhmälle perustellaan tasa-arvolla, vaikka ruotsinkielisillä on selvästi suurempi tarve osata suomea kuin suomenkielisillä osata ruotsia. Julkinen valta ottaa näin huomioon ruotsinkielisten tarpeet, mutta ei suomenkielisten tarpeita, eikä siten kohtele kieliryhmiä tasapuolisesti. Tämä sortaa suomenkielisiä.
4) Ruotsin pakollisuus itsessään haittaa suomenkielisten keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta. Moni suomalainen nuori ja aikuisopiskelija haluaisi vaihtaa ruotsin johonkin toiseen oppiaineeseen. Itseasiassa enemmistö suomenkielisistä haluaisi luopua ruotsin pakollisuudesta. Näiden suomenkielisten tarpeet ohitetaan. Ruotsin pakollisuus on näin suomenkielisiä jakava käytäntö, joka aiheuttaa keskinäistä ymmärtämättömyyttä, ohipuhumista ja eripuraa.
5) Suomenkielisten näkemys pyritään sulkemaan ulos keskustelusta, minkä myös Suomalaisuuden Liitto on kokenut. Kyseinen kohtelu heikentää suomenkielisten kielellistä itsetuntoa.
6) Kun ruotsin osaamisesta pyritään tekemään normi, vahvistetaan käsitystä, jonka mukaan ruotsi on osa jokaisen suomalaisen minäkuvaa. Tämä loukkaa kansalaisten itsemääräämisoikeutta.
7) Kielipolitiikka asettaa ruotsin kielen aseman suomenkielisten tarpeiden yläpuolelle. Tämä viestii suomenkielisten ja heidän tarpeittensa toisarvoisuudesta, vähäisemmästä yhteiskunnallisesta arvosta.
Nykypäivänä kysymys kielellisestä minäkuvasta on saanut uuden, entistä vahvemman merkityksen, kun kansainvälinen kehitys on muuttanut kulttuurista ja kielellistä ympäristöämme. Suomen kieli on pieni kieli, jota voi käyttää kaikilla elämän osa-alueilla ainoastaan Suomessa. Suomen kielen asemaa yhteiskunnassa uhkaa kuitenkin heikkeneminen, jota selittää osaltaan oman kielen vähättely. Englantia käytetään enenevästi – silloinkin kun tämä ei ole perusteltua – julkisessa kielenkäytössä, viestinnässä, tutkimuksessa ja palveluissa.
Suomenkielisten terve itsetunto ja oman kielen arvostaminen muodostaa perustan, jonka varassa englannin kielen vääränlaista leviämistä yhteiskuntamme sisällä voidaan vastustaa. Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan on suomenkielisten kielellistä yhteenkuuluvuutta rikkovan kansalliskielistrategian lakkauttaminen. Samalla pitäisi miettiä mikä tukisi nykyistä paremmin suomenkielisten kielellistä itsetuntoa.
Edellä esitettyyn viitaten Liitto käynnistää saamansa valtionavun turvin uutta toimintaa. Liitto palkkaa tätä varten kaksi työntekijää, jotka työskentelevät seuraavilla painopistealueilla:
– ruotsin pakollisuuden vastustaminen ja tähän liittyen suomenkielisten kielellisen itsetunnon ja yhteenkuuluvuuden vahvistaminen, sekä suomenkielisten näkökulman puolustaminen kielioloja koskevassa keskustelussa ja
– suomen kielen arvostuksen ja käytön lisääminen ja suomalaista kulttuuria uhkaavan englannin epätarkoituksenmukaisen käytön torjuminen.
Kirjoittaja on Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja.