Jarkko Tontti: Kansasta ja herroista
Jotkut asiat eivät vanhene vaan ovat aina ajankohtaisia. Herrat vastaan kansa -vastakkainasettelu on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Aina on ollut niitä, joita nykyään kutsutaan eliiteiksi, ja aina on ollut kansaa, niin sanottuja tavallisia ihmisiä.
Laajaa huomiota herättäneessä teoksessaan Regime Change (Towards a Postliberal Future, 2023) yhdysvaltalainen Patrick J. Deneen nostaa teeman aikakautemme tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. ”Harvat” vastaan ”monet” vastakkainasettelu on hänen mukaansa kärjistynyt kuluneina vuosikymmeninä erityisesti länsimaissa. Kuilu eliitin ja kansan välillä on revennyt ennenkokemattoman leveäksi, niin leveäksi, että on pelätty jopa väkivaltaista muutosta yhteiskunnassa.
Kirjailija Mika Waltarin sanoin:
”Kansa tietää lopulta kaiken, vaikka sille ei kukaan mitään kertoisi, ja se tietää kaiken ensin hämärästi kuin unessa, mutta kerran selviää sille kaikki kuin leimahduksena, ja silloin tapellaan kadunkulmissa ja talot palavat ja monet asiat muuttuvat entisestään.”
Populistisiksi leimatut uudet poliittiset liikkeet ovat lisänneet kannatustaan eri maissa, ja retoriikka on välillä kiivasta. Useimmiten kyse on ollut politiikan oikean laidan liikehdinnästä. Vasemmistolaista populismia näkyy vähemmän kuin takavuosikymmeninä. Tai tarkemmin sanottuna: Mitä politiikan sisältöihin tulee, oikeisto-vasemmisto-jaottelu ei enää ole erityisen hyvin toimiva väline hahmottaa yhteiskuntaa. Deneenille eliittejä vastaan kansan syvistä riveistä nouseva populismi ei ole kirosana vaan aidosti demokraattisen järjestelmän pelastus.
Ongelmien juurisyy Deneenin hahmotelmassa on liberalismi. Se on hänen mukaansa eliittien ideologia, jonka valta-asema viimeisinä vuosikymmeninä on heikentänyt kansan eli tavallisten ihmisten elämänoloja merkittävästi.
Niin sanotut klassiset liberaalit tai oikeistoliberaalit painottavat taloutta. Vapaa kilpailu ja globalisaatio synnyttävät vaurautta ja muuttavat samalla yhteiskuntaa vauhdilla. Kapitalismiin liittyvä luova tuho hävittää vääjäämättä liikeyritykset, elämäntavat ja kokonaiset kulttuurit, jotka eivät ole tehokkaita markkinoilla. Vaikka talous kokonaisuutena kasvaa, monien ihmisten asema huononee tai ei ainakaan parane. Pahimmillaan he menettävät kaiken. Eniten hyötyvät ennestään etuoikeutetut eliitit eli ”harvat”.
Progressiiviset liberaalit (suomalaisittain punavihreät) sen sijaan keskittyvät Deneenin mukaan enemmän yhteiskunnan arvojen ja instituutioiden muuttamiseen. Näille vasemmistoliberaaleille oleellista on edistää yksilön maksimaalista vapautta perinteisistä arvoista ja perinteisistä instituutioista, kuten miehen ja naisen välisestä avioliitosta, perheestä, uskonnosta ja kansallisvaltiosta. Heille pahimpia kirosanoja ovat ”kansallismielisyys” ja ”konservatiivisuus”, he kaipaavat arvovallankumousta ja haaveilevat globaalista ihmisyydestä irrallaan paikasta ja perinteistä.
Deneenin mukaan sekä oikeisto- että vasemmistoliberaalit pelkäävät ja ylenkatsovat tavallisia ihmisiä, kansaa. Ihmisten enemmistö ei halua jatkuvaa itsetarkoituksellista yhteiskunnallista muutosta, jota kutsutaan edistykseksi. Tavalliset ihmiset kunnioittavat eliittejä enemmän perinteisiä, hyviksi koettuja elämäntapoja ja arvoja: vakautta ja järjestystä, perhe-elämää, uskontoa, kansallisvaltiota ja kotiseudun yhteisöllisyyttä. Kyse on myös ajallisesta suuntautumisesta. ”Harvat”, etuoikeutetut eliitit, suuntautuvat yksioikoisesti tulevaisuuteen, he haluavat päästä eroon menneisyyden painolastista yhteiskunnan eri alueilla. ”Monet”, kansa, sen sijaan kunnioittaa perinteitä, antaa arvon myös menneille sukupolville ja hitaasti kertyneelle viisaudelle ihmisluonnosta ja elämisen perusehdoista.
Mikä sitten on Deneenin vaihtoehto hänen epäonnistuneeksi tuomitsemalleen liberalismille? Antiikista alkaen eri yhteiskuntajärjestelmiä pohtineet filosofit kuten Aristoteles ovat jaotelleet hallintomalleja yksinvallaksi, harvainvallaksi ja enemmistövallaksi. Näistä kaikista on hyvät ja huonot versionsa. Yksinvaltius voi olla enemmistön etua ajavaa monarkiaa tai vain valtiaan omaa etuaan ajavaa tyranniaa. Harvainvalta voi olla kaikkien etua ajavaa valistunutta aristokratiaa tai vain pienen eliitin etua lisäävää oligarkiaa. Enemmistön valta voi olla pelkästään yhteiskunnan enemmistön etuun keskittyvää demokratiaa tai kaikkien yhteiskunnan jäsenten edun huomioon ottava järjestelmä, jota on kutsuttu termillä politeia. Tässä määrittelyssä demokratia ymmärretään siis yksinkertaisen enemmistön täydelliseksi vallaksi yhteiskunnassa. Se ei ota huomioon kaikkia kansalaisia.
Deneenin ehdotus on sekamuotoinen hallintojärjestelmä, jossa enemmistövallan, aristokratian ja monarkian hyvät puolet otettaisiin käyttöön. Tärkein tavoite on kaikkien yhteinen hyvä - common good.
Mitä lopultakin tarkoitetaan yhteisellä hyvällä? Deneenin mukaan latinan sanasta communis kumpuava termi viittaa yhteiseen, yleiseen, tavalliseen ja julkiseen, mutta myös tuttuun ja tavanomaiseen. Olisiko se suomeksi yhteishyvä? Yhteishyvä viittaa tavallisten ihmisten päivittäisiin tarpeisiin ja huolenaiheisiin vastaamiseen. Yhteisen hyvän edistämiseen pyrkivä politiikka kumpuaa jokapäiväisestä arjesta, ruohonjuuritasolta. Eliittien pitäisi Deneenin mukaan nostaa jälleen arvoonsa tavallisten ihmisten tavat, arvot ja hyveet kuten rehellisyys ja velvollisuudentunto, vastuu koko yhteisöstä ja perheestä, menneiden sukupolvien kunnioittaminen. Yhteiskunnan pitäisi palata tavoittelemaan yhteistä, kaikkien edun mukaista hyvää sen sijaan, että se jättää ”hyvän” kunkin yksilön mielivaltaisesti päätettäväksi. Deneenin ratkaisun nimi on yhteishyvän konservatismi - Common good conservatism.
Toisin kuin voisi luulla, Deneen ei ole Yhdysvaltojen republikaanisen puolueen edusmies, vaan kritisoi sitä voimakkaasti. Hänen mukaansa republikaanit eivät ole hänen toivomiaan koko kansakunnan yhteistä etua tavoittelevia yhteishyvän konservatiiveja vaan erityisesti talouspolitiikassa globalisaatiota edistäviä liberaaleja. Tästä on kärsinyt erityisesti Yhdysvaltojen työväenluokka eli kansan enemmistö. Deneen kannattaa sosiaalisia turvaverkkoja ja vastuuta huono-osaisista, joka on yleensä liitetty vasemmistolaiseen politiikkaan.
Kulttuurissa pitäisi hänen mukaansa korostaa jatkuvan, edistykseksi kutsutun muutoksen sijaan muistin, tradition ja sukupolvien saatossa muovautuneiden arvojen ja tapojen kunnioittamista. Ei siis enää liihottelua kehitysoptimistisissa, utooppisissa unelmissa.
Erityisesti Deneen peräänkuuluttaa uudenlaisia eliittejä, jotka synnyttäisivät kirjan nimen mukaisen yhteiskuntajärjestelmän muutoksen. Sellaisia, jotka eivät ole irtaantuneet kansasta vaan työskentelevät sen eteen ja sitä kunnioittaen. Sekamuotoisessa yhteishyvän konservatismissa eliitit edistäisivät ja suojelisivat kansan enemmistön arvoja ja perinteitä, eivät yrittäisi pakottaa omia etuoikeuksista kumpuvia arvojaan koko yhteiskunnan arvoiksi.
Deneen arvattavasti arvostaisi esimerkkisi Arvid Järnefeltin Isänmaa-romaanin (1893) rovastia, joka kannustaa epäilevää Vuorelan isäntää lähettämään Heikki-poikansa opiskelemaan:
”Olenhan minäkin lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niin kuin omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt, - ja eiköhän minut tänne haudatakin.”
Kansallisuusaatteen syntyä Suomessa 1880-luvulla käsittelevässä teoksessa kuvataan tarkkanäköisesti eliittien ja kansan suhteita. Maalta Helsinkiin opiskelemaan lähtenyt päähenkilö Heikki Vuorela tempautuu mukaan kansallisuusaatteeseen ja pääkaupungin kiihkeään poliittiseen kuohuntaan. Myöhemmin hän palaa kotiseudulleen ja yrittää levittää isänmaallisuusaatetta maaseudun ihmisille. Tilan töissä ja osana talonpoikaista yhteisöä Heikki kuitenkin hiljakseen etääntyy pääkaupungin yliopistomaailmasta ja sen ideologisista kamppailuista. Mutta petyttyään kotiseutunsa ilmapiirin kielteisiin puoliin hän muuttaa takaisin Helsinkiin. Ja palaa myöhemmin jälleen maalle kansan pariin, petyttyään vuorostaan ajan hengen muuttumiseen pääkaupungissa. Hankalaa on!
Tuolloin kokonainen suomalaisten opiskelijoiden sukupoli omaksui J. V. Snellmanin ohjeen: Rakasta kansaasi! Käytännössä kuitenkin iso osa kansasta ei aivan helposti omaksunut uutta kansallisuusaatetta. Rovasti saarnaa vanhemmalle Vuorelan isännälle:
”Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on, kaikkien suomalaisten yhteistä maata.”
Tämä ehkä muistuttaa siitä, että Deneenin ehdotus eliiteistä, jotka vain puolustavat kansan enemmistön olemassa olevia arvoja ja tapoja, ei ole ongelmaton. Isänmaa-romaanissa kuvattu suomalainen kansallisuusaate johti lopulta Suomen itsenäisyyteen, mutta se oli myös yleiseurooppalainen ajan aatevirtaus. Eliitit toivat sen Suomeen ja levittivät sitä koko yhteiskuntaan. Selvää on myös se, että jos suomalaisten enemmistö ei olisi sitä hyväksynyt, se ei olisi koskaan levinnyt. Se vastasi ”monien”, kansan enemmistön, syviin tuntoihin. Tarvittiin siis vastavuoroisuutta, yhteistoimintaa ”harvojen” ja ”monien” välillä.
Lopultakin Deneenin kuvailemat liberalismi ja konservatismi eivät ehkä ole niin täydellisiä vastakohtia toisilleen kuin hän väittää. Konservatiivit ei vastusta muutosta ja kehitystä, vaan pikemminkin niiden liiallista nopeutta. He haluavat evoluutiota, eivät revoluutiota. Liberaalitkaan eivät kannata mitä tahansa muutosta, vaan voivat ymmärtää, että nykyisyys ja menneisyys asettavat rajat sille, mikä muutos on mahdollinen – ja toivottava.
Kirjoittaja on kirjailija ja juristi
 | A guest post by
|