Jussi Halla-aho: Puhe Suomalaisuuden Liiton 120-vuotisjuhlassa
Hyvä juhlaväki,
Muistan joskus osallistuneeni keskusteluun, jossa pohdittiin, mihin tarvitaan sellaista erillisjärjestöä kuin vihreät naiset. Suurin osa vihreiden edustajista ja äänestäjistähän on muutenkin naisia, ja naisasia hallitsee vihreiden ohjelmaa. Hiukan samalla tavalla voitaisiin pohtia, mihin tarvitaan Suomalaisuuden Liittoa. Meillähän on kansallisvaltio nimeltä Suomi, ja sen ydintehtävä on – tai pitäisi olla – suomalaisten kansallisten, kulttuuristen ja kielellisten oikeuksien takaaminen heidän omassa maassaan. Mitään muuta tarkoitusta on vaikea keksiä kansallisvaltiolle, eikä toisaalta mikään muukaan taho maailmassa ole kiinnostunut näistä oikeuksista. Suomen pitäisi olla se nurkka maailmassa, jossa me, suomalaiset, voimme elää omalla kielellämme omamme näköistä elämää.
On kuitenkin ilmeistä, että näin ei ole. Suomalaisilla on huono itsetunto, varmaankin historiastamme johtuen, ja huonosta itsetunnosta syntyy pätemisen tarve. Suomalainen haluaa näyttää muille suomalaisille, että hän osaa arvovaltaisempaa kieltä, menneinä aikoina ruotsia ja nykyään englantia, ja siten nostaa itsensä muiden kaltaistensa yläpuolelle. Suomi on paikka, jossa pidetään hienona sitä, että palvelua ei saa ravintoloissa omalla kielellä. Yksikielistä englanninkielistä palvelua kutsutaan tietysti orwellilaisittain monikieliseksi palveluksi. Tämä kehitys häiritsee monia ihmisiä, mutta useimmat eivät uskalla sanoa sitä ääneen, koska enemmän kuin mitään muuta suomalainen pelkää sitä, että muut suomalaiset epäilisivät hänen englannin kielen taitoaan.
Nykyään puhutaan paljon luontokadosta ja lajien joukkokuolemasta. Vähemmälle huomiolle jää toinen joukkotuhoaalto, nimittäin pienten ja keskisuurtenkin kielten elinvoiman rapistuminen. Kieli muistuttaa monessa suhteessa eliölajia, organismia. Kieli kehittyy evolutiivisesti, sillä on ekologinen lokeronsa, ja toisinaan se kuolee olosuhteiden käytyä epäotollisiksi. Suurin osa nyt puhuttavista kielistä kuolee lähitulevaisuudessa, ja niilläkin kielillä, joilla on vahva lainsäädännöllinen ja institutionaalinen asema, kuten suomella, ekologinen lokero supistuu kaiken aikaa englannin vallatessa alaa niin kulttuurin kuin palvelujen ja koulutuksenkin kielenä.
Kieltä ei pelasteta sukupuutolta optimismilla, julistuksilla, sillä, että kieli nostetaan alttarille jonkinlaiseksi kansalliseksi toteemiksi ja juhlapuheiden teemaksi, tai sillä, että kielioppia taotaan lasten päähän oppitunneilla, vaan ylläpitämällä sellaista ekosysteemiä, jossa kieli voi elää ja kukoistaa. Tämä tarkoittaa sellaisia olosuhteita, joissa oma kieli on sekä riittävä että välttämätön työkalu elämiseen, opiskeluun, työskentelyyn ja sosiaaliseen elämään. Jos näitä olosuhteita ei ole, kieli väistyy suuremman tieltä, taantuu, marginalisoituu ja kuolee. Tämä ei ole teoriaa vaan todellisuutta lukemattomien sellaisten kielten kohdalla, jotka olivat elinvoimaisia vain muutama sukupolvi sitten.
Suomen kielen ekosysteemiä ollaan systemaattisesti purkamassa. Suomen kieli ei enää ole sen enempää riittävä kuin välttämätönkään työkalu Suomessa elämiseen. Enenevässä määrin englannin kieli on sekä riittävä että välttämätön. Tällaisella kehityksellä on taipumus kiihdyttää itseään. Korkeakoulutus on jo nyt suurelta osin englanninkielistä. Kun englanninkielistä perus- ja lukio-opetusta laajennetaan, yhä useampi suomenkielinen vanhempi alkaa tehdä sinänsä ymmärrettävää osaoptimointia ja valitsee lapselleen alusta asti englanninkielisen oppipolun. Tuloksena on kummallinen yhteiskunta, jossa alemmat sosiaaliluokat koostuvat toisilleen suomea puhuvista arabeista ja somaleista, kun taas suomenkielinen ylempi keskiluokka puhuu työpaikalla keskenään englantia.
Englanti ei ole ensimmäinen ylikansallinen opetuksen, sivistyksen, kulttuurin, tieteen ja diplomatian kieli. Aiempina vuosisatoina ja -tuhansina vastaavassa roolissa ovat olleet esimerkiksi persia, kreikka ja latina. Tuolloin kansainvälinen kanssakäyminen ja luku- ja kirjoitustaito ylipäätään olivat kuitenkin harvalukuisen eliitin heiniä. Tavallinen kansa ei osallistunut globalisaatioon vaan eli kylissään, viljeli maata ja puhui omia kieliään ja murteitaan. Nykyisestä tilanteesta tekee ennennäkemättömän se, että vyörytys koskee kansakuntien kaikkia kerroksia.
Historiallisena kielentutkijana vajoan välillä fatalistiseen synkkyyteen. Ehkä kielten joukkokuolema meidän aikanamme on vääjäämätöntä. Kielet ovat syntyneet jakautumalla, kantakielen puhujien levittäytyessä laajemmalle alueelle ja kommunikaation katketessa yhteisöjen välillä. Teknologian kehittyminen on palauttanut jatkuvan kommunikaation kaukana toisistaan sijaitsevien yhteisöjen välille, tällä kertaa globaalissa mittakaavassa, ja on tavallaan odotuksenmukaista, että kommunikaatiolle muodostuu yhteinen väline, tässä tapauksessa englanti. Kielet siis kuolevat, koska syy niiden olemassaololle poistuu.
Tämä on ehkä lohtu, mutta se on laiha lohtu. Jokainen ihminen tietää kuolevansa, mutta tämä ei ole syy tehdä itsemurhaa. Samalla tavalla haluaisin ajatella myös kielistä. Niiden poistuminen tekee maailman köyhemmäksi, ja siksi meidän on syytä parhaamme mukaan jarruttaa tuhoa, vaikka se olisi vääjäämätön. Amerikan intiaaneilla on kuulemma sanonta, jonka mukaan emme ole perineet maata vanhemmiltamme vaan ottaneet sen lainaksi lapsiltamme. Tässä hengessä voimme ajatella, että älkäämme me tehkö sellaisia peruuttamattomia tyhmyyksiä, jotka rajoittavat seuraavan polven mahdollisuuksia tehdä valintoja.
Vallitseva kehitys ei johdu ulkoisesta sortajasta. Valtava enemmistö suomalaisista on suomenkielisiä, ja suomalaisilla on ollut täysi valta päättää omasta kielipolitiikastaan jo suuriruhtinaskunnan ajoista lähtien. Me teemme tämän itse itsellemme, kuka pätemisen halusta, kuka siksi, että hän ei osaa tai välitä ajatella nenäänsä pidemmälle. Tarvitaan tietoisuutta ja oman arvon tuntoa. Suomen kieltä eivät uhkaa lainasanat, possessiivisuffiksin katoaminen tai välimerkkivirheet vaan se, että ihmiset eivät pidä kiinni oikeudestaan käyttää omaa kieltään kaikissa yhteyksissä omassa maassaan.
Hyvä juhlaväki,
Viime aikoina eduskunnassa on käyty tulista keskustelua järjestöavustuksista ja niiden leikkauksista. On sanottu, että kolmas sektori tekee korvaamatonta työtä, joka täydentää valtion ja kuntien toimintoja. Rehellisyyden nimessä on sanottava, että varsin suuri osa ns. kansalaisjärjestöistä tekee asioita, joiden tarpeellisuus on kyseenalaista. Puhun ”niin sanotuista” kansalaisjärjestöistä, koska niiden toiminta ei perustu kansalaisten aktiivisuuteen ja vapaaehtoisuuteen vaan valtion kassasta tuleviin rahavirtoihin, ja suuri osa rahoista kuluu sen varmistamiseen, että toiminnanjohtajalta eivät lopu kiiltävät krokotiilinnahkakengät.
Suomalaisuuden Liitto ei perinteisesti ole päässyt näistä rahavirroista juuri nauttimaan, ja niinpä sen toiminta onkin kansalaisaktivismia sanan varsinaisessa merkityksessä. Se myös tekee asioita, jotka oikeastaan kuuluisivat valtion velvollisuuksiin suomalaisten kansallisvaltiossa. Onnittelen Liittoa 120-vuotisesta taipaleesta ja toivotan työllenne niin suurta menestystä, että seuraavien 120 vuoden kuluttua tällaista vapaaehtoisaktivismia ei enää tarvittaisi.
Kirjoittaja on eduskunnan puhemies ja kielitieteilijä.
Hyvä puhe, Jussi on fiksu mies. 👍👍👏