Jussi K. Niemelä: Johannes Linnankosken päivä
Käyn keväällä ja kesällä melkein viikoittain Porvoossa, jonka historia ulottuu syvälle Suomen maaperään ja kulttuuriin. Kaupunginpuistossa seisoo Kalervo Kallion 1940-luvun puolivälissä veistämä komea Johannes Linnankosken (1869‒1913) muistopatsas, jota käyn tervehtimässä aina ennen linja-auton lähtöä takaisin Helsinkiin. Siitä on tullut minulle perinne, rituaali.
Loppukesästä 2024 huomasin, että patsaan jalustaa oli tuhrittu, kenties kaiverrettu. Seurasin tilannetta viikkoja, ja panin ikäväkseni merkille, ettei töhryjä puhdistettu pitkään aikaan. Lopulta ne kuitenkin hävisivät, joskin pientä jälkeä perustaan näytti jääneen.
Mietin tapahtuneen johdosta, miten merkkihenkilöihin nyky-Suomessa toisinaan asennoidutaan. On turha yrittää mennä patsaan turmelijoiden nahkoihin ja ymmärtää heidän motiivejaan, mutta yksi asia on varma: he eivät kunnioita kansallista kulttuuriperintöämme ja sen rakentaneita ihmisiä. Filosofi Roger Scruton on kutsunut asennetta nimellä oikofobia. Se tarkoittaa pelkoa, inhoa tai vihaa omaa kohtaan.
Vihtori Peltosen oppivuodet
Vihtori Peltonen syntyi 18.10.1869 Askolan Vakkolan kylässä vaatimattomaan vuokraviljelijäperheeseen. Äiti Maria oli hyväluontoinen, antelias ja tunnettu uskonnollisuudestaan, kun taas isä Juho vaikeutti pienituloisen perheen elämää entisestään juopottelullaan. Vaikka molemmat olivat vanhaa talonpoikaissukua ja lukuihmisiä, he joutuivat olosuhteiden pakosta elämään pitkiä aikoja vuokraviljelijöinä.
Juho Peltosen luonne ja ominaisuudet kuvaavat myös Vihtoria, sittemmin Johannes Linnankoskea. Isän kerrotaan olleen kookas, juro ja hiljainen, joskin myös oikukas ja kuumaverinen. Hänellä oli lisäksi kyky taltuttaa äksyileviä hevosia ja parantaa eläinten sairauksia. Juhon suku oli tunnettu itseoppineena lukutaidossa ja kirjaviisaudessa.
Marialle ja Juholle syntyi kaiken kaikkiaan seitsemän lasta, joista kolmas, hänkin Maria nimeltään, kuoli kolmen kuukauden ikäisenä. Muutkin kaksi tytärtä menehtyivät jo lapsena, mutta pojat oli veistetty vahvemmasta puusta. Vihtori eli Johan Viktor oli lapsista nuorin.
Kuopus osoittautui vanhempiensa kaltaiseksi lukutoukaksi ja päätyi aina seminaariin asti. Opinnot jäivät kuitenkin kesken erään oppilaiden ja opettajien välisen rettelön vuoksi. Peltonen erosi seminaarista eikä hänestä tullutkaan kansakoulunopettajaa, mikä tuskin hänen tavoitteenaan edes oli.
Keväällä 1890 Peltonen aloitti aputoimittajan työt Keski-Suomi-lehden toimituksessa. Jo opiskeluaikanaan hän oli lähetellyt lehteen kirjoituksiaan, mutta ammatiksi ei tästäkään hänelle ollut, sillä hän halusi vielä itsekseen opiskella ja lueskella lisää. Syksyllä 1891 Peltonen suoritti kaksivuotisen sotapalveluksen Helsingissä. Haavurioppilaana, poissa varsinaisesta rintamapalveluksesta, hänelle avautui mahdollisuus jatkaa lukemista ja kirjoittamista. Hän kirjoitteli tuolloin ahkerasti muun muassa fennomaanien Uuteen Suomettareen. 22-vuotiaan Peltosen pääkirjoitukset ja artikkelit käsittelevät jo kattavasti taloudellisia ja sivistyksellisiä kysymyksiä.
Porvoon Finnkungen
Peltosen ura sai ratkaisevan käänteen sotapalveluksen jälkeen, kun hän liittyi Uudenmaan suomalaisen kansankulttuurin nousuvaiheen rientoihin ja omaksui suoranaisen herättäjän roolin. Syvien kansanrivien edustajana ja tuntijana se sopi hänelle täydellisesti.
Helmi Setälän mukaan (1911b) Peltonen piti nuorena rakkaimpana teoksenaan Topeliuksen Maamme kirjaa ja luki siitä moneen kertaan otteet Kalevalasta sekä luvun ”Runoilijat ja taiteilijat”, joka kertoo Runebergista, Kivestä, Wecksellistä ja muista merkkimiehistä. Peltonen aloitti samoihin aikoihin ahkeran kansanvalistustyön teemanaan ”kansanvaltaisesti on jaettava tietoa kaikille” (juhlapuhe Askolassa 27.12.1893).
Hän asettui Porvooseen, missä hän Werner Söderströmin taloudellisen tuen avulla perusti Uusimaa-lehden, kiersi polkupyörällä maakuntaa syyskuusta lokakuuhun hankkimassa lehdelle tilaajia ja osakkaita (keskimäärin pitäjä päivässä ja 30 keskustelukokousta) ja ryhtyi lehden päätoimittajaksi. Hän toimi tehtävässä vuodesta 1895 vuoteen 1899 ja kirjoitti muiden tekstien ohella nelisensataa pääkirjoitusta ja artikkelia. Kirjoituksillaan hän herätti koko maakunnan aineellisten ja henkisten kysymysten ratkaisemiseen. Hänen työssään korostui intohimoinen rakkaus kansaan ja sen sivistämiseen. Voidaan puhua jopa elämäntarkoituksen löytymisestä, niin määrätietoisesti Peltonen hankkeissaan toimi ja niitä mieskohtaisella esimerkillään edisti.
Peltonen piti kiinni myös kiertomatkallaan ihmisille mainitsemastaan kolmen markan tilaushinnasta, jota Werner Söderström olisi halunnut kulujen vuoksi nostaa, sillä korotus olisi Peltosen mielestä ollut vähävaraisille liikaa. Luvattu mikä luvattu, joten Peltonen oli valmis vaikka luovuttamaan kirjoituspalkkioita omasta palkastaan, jotta tilaushinta ei nousisi.
Toiminta kuvaa Peltosen luonnetta, jota hallitsi uhrautuvuus ja suoranainen polte kansansivistyksen nostamiseksi. Lisäksi hän jatkoi kansan parissa kiertelemistä ja puhumista kasvattaakseen ja valistaakseen vähäväkisiä suomalaisia myös kasvotusten.
Koko ajan työssään Uusimaan päätoimittajana Peltonen ajoi päättäväisesti maan hiljaisten asiaa, sukupuolten ja kansalaisten tasa-arvoa ja edisti kansallista yhtenäisyyttä. Sortovuosina hän joutui venäläisen sensuurin silmätikuksi, mikä vain lisäsi hänen suomenmielisyyttään ja kansansuosiotaan.
Vuonna 1895 Peltonen oli mukana perustamassa Porvoon suomenkielistä oppikoulua, joka alkujaan tunnettiin nimellä Porvoon Suomalainen Yhteiskoulu. Seuraavana vuonna hän lähti mukaan Porvoon Suomalaiset -yhdistyksen muodostamiseen ja oli keskeisessä roolissa suomalaisuusaatteen ja suomen kielen aseman edistämisessä.
Porvoon suomenruotsalaisissa piireissä kookas, komea ja näyttävästi pukeutuva Peltonen herätti luonnollisesti huomiota ja ivaakin. Leevi Mäittälä kertoo Elämän tulipunakukka -elämäkerrassaan hauskan anekdootin paikallisten suhtautumisesta salskeaan kansanvalistajaan (82):
”Myös annos teatraalisuutta kuului Vihtori Peltosen luonteeseen. Niinpä kun Porvoossa oli ensimmäiset hiihtokilpailut ‒Uusimaan toimittajan aloitteesta ‒ hän saapui kilpailupaikalle viime tingassa kilpareellä, jota veti musta, kiiltäväkarvainen ori sieraimet pärskyen. Mahdikas näky sai aikaan väkijoukossa liikehdintää ja puheensorinaa: ’Där kommer finnkungen.’”
Seuraavalla sivulla Mäittälä vielä toteaa, kuinka
”oli luonnollista, että Vihtori Peltosen tapaisella henkilöllä oli myös vihamiehiä; niitä oli tietenkin runsaasti Porvoon ruotsalaisissa, mutta eivät suinkaan kaikki suomenkielisetkään aina olleet hänen kanssaan samaa mieltä. Uusimaan toimittaja oli kuitenkin sellainen persoona, että myös vastustajien ja vihamiehien oli näkökantojen erilaisuudesta huolimatta pakko häntä tietyllä tavalla kunnioittaa. Peltonen oli rohkea, suorasanainen, joskus hyökkääväkin, mutta kuitenkin samalla vastustajiinsa nähden hienotunteinen: hän antoi arvoa toisinajattelevienkin mielipiteille, pysyi asiassa eikä hairahtunut henkilökohtaisiin pikkumaisuuksiin. Asiat riidelköön, älkööt miehet riidelkö.” (Kursivointi Mäittälän.)
Kohiseva Linnankoski
Peltosella oli nuoresta pitäen ollut haaveena kaunokirjailijan ura. Niinpä hän salanimellä Johannes Linnankoski toimitti Werner Söderströmille lopulta näytelmäkäsikirjoituksen Ikuinen taistelu, jonka aihe, kuten jo nimestä voi päätellä, oli ikiaikainen hyvän ja pahan taistelu Kainin ja Abelin hahmoissa. Teos ilmestyi painettuna marraskuun alussa 1903 ja salaperäisen tekijän henkilöllisyyttä arvuuteltiin kovasti. Seuraavaksi kirjailija toimitti kustantajalle romaanikäsikirjoituksen Laulu tulipunaisesta kukasta, ja runoilijan sanoin loppu on historiaa.
Salanimi oli laadittu Peltosen ristimänimestä Johan Viktor (Juho Vihtori) ja lähellä hänen nuoruudenkotiaan Porvoonjoessa solisevasta pienestä Linnankoskesta. Kesti varsin pitkään, ennen kuin tekijä salanimen takana paljastui. Kirjailijanimi jäi kuitenkin elämään uusien teosten myötä. Laulu tulipunaisesta kukasta menestyi niin kotimaassa kuin maailmallakin, joten on perusteltua todeta, että soliseva koski alkoi nopeasti kohista.
Linnankosken kaunokirjallisista teoksista merkittävimmät ovat Laulun (1905) ohella romaani Pakolaiset (1908),kauhuelementtejä sisältävä kertomus ”Taistelu Heikkilän talosta” (1905) ja novelli ”Hilja, maitotyttö” (1913), joka tunnetaan myös ja ennen muuta samannimisenä elokuvana, pääosassa Anneli Sauli.
Menestyksensä ohessa Linnankoski jatkoi kirjoittelua ja toimintaa suomalaisuusaatteen puolesta. J.V. Snellmanin syntymän satavuotispäivänä 12.5.1906 kirjailija oli mukana perustamassa Suomalaisuuden Liittoa suomenkielisen kulttuurin ja kirjallisuuden edistämiseksi. Hän ajoi myös sukunimien suomalaistamista menestyksellä.
Linnankosken lukuisista puheista on julkaistu huomattava osa hänen Kootuissa teoksissaan, joista on otettu useampikin painos. Niitä löytää antikvariaateista varsin huokeaan hintaan.
Henkilökohtaisista ominaisuuksista
Linnankoski oli tulisieluinen taistelija henkeen ja vereen, mikä ilmenee myös hänen kaunokirjallisista teoksistaan, esikoisnäytelmän nimestä alkaen. Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan ‒ Suomalaisten kirjailijoiden elämäkertoja -kirjan (1954) tiivistelmä hänen henkilöstään kannattaa lainata tähän kokonaisuudessaan (371):
”Johannes Linnankoski oli tiennäyttäjä ja uranuurtaja, syvällinen ajattelija, aatteen ja käytännön mies. Hänen persoonallisuutensa vankkana pohjana oli syvä kiintymys maahan ja kansaan, ja tältä pohjalta lähti hänen taistelumielensä, hänen halunsa tehdä työtä kansansa hyväksi, herättää se käytännölliseen toimintaan ‒ etsiä vaikeuksia ja voittaa ne.”
Kirjailijaesittelyn lopussa siteerataan Linnankoskesta kaksiosaisen elämäkerran ja kirjallisuustutkimuksen julkaissutta Aarne Anttilaa, joka kiteyttää miehen piirteet sattuvasti (379):
”Linnankosken osaksi oli tullut harvinaisen monipuolinen lahjakkuus ja luonteenominaisuudet, joiden vastakkaisina tuskin voisi uskoa yhtyvän samassa henkilössä. Hänessä oli vaatimatonta, miltei ujoa syrjäänvetäytymistä ja naisellista herkkätunteisuutta hyökkäävän, kallionlujan johtajatarmon ja miehekkään paatoksen rinnalla, syttyvää ja sytyttävää intomieltä, mutta samalla kestävyyttä ja uskollisuutta hiljaisessa työssä ja tosiolot huomioonottavaa käytännöllisyyttä, järkkymätöntä uskoa suureen kutsumukseen ja samalla omien saavutusten edessä ikuista tyytymättömyyttä ja nöyryyttä, joka asettaa itselleen yhä uusia ja korkeampia päämääriä. Tämä monipuolisuus ja rikkaus selittää Linnankosken tuotannon syvän yleisinhimillisyyden, vaikka se onkin ollut vain ’oman verisen rintansa sanaksi naulaamista’.”
Linnankosken kolmen pääaatteen voidaan katsoa olleen: 1) kansan valistaminen, 2) suomalaiskansallisen identiteetin vahvistaminen ja 3) jokaisessa yksilössä piilevä ihmisyys.
Linnankosken elämäntyötä ja kansansivistystoimintaa luonnehtii lämminhenkinen kristillinen humanismi ja lähimmäisenrakkaus, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli luoda suomalaisista suuri eurooppalainen sivistyskansa, raitis, oppinut, kohtelias ja kaikin puolin hyvätapainen.
Johannes Linnankosken, suomenkielisen koulun ja suomalaisen kansansivistyksen päivä. Muistopatsaan turmelijat eivät todennäköisesti tiedä kaikesta tästä mitään. Mitä luultavimmin heidän sivistystasonsa on muutenkin matalahko. Heillä ei liene minkäänlaista käsitystä siitä, miten suoranaisesta puutteesta ja vähäväkisyydestä saattoi lujalla tahdolla ja taistelulla nousta Linnankosken kaltainen mies.
Tuskin töhrijät asian taustat tuntien Linnankosken perinnöstä siltikään mitään välittäisivät, maailma on mennyt sellaiseen suuntaan jo kauan. Kunniavelan kaltaiset asiat avautuvat ihmisille hitaasti, useimmiten niiden merkitys valkenee yksilölle vasta vanhemmiten, jos milloinkaan.
Oman kielen, koulun, kulttuurin ja sivistyksen ainutlaatuisuus ja pienen kansan kohdalla nyt myös uhanalaisuus tuntuvat olevan kovin vaikeita käsittää myös päättävissä asemissa, julkisessa sanassa, virastojen johdossa ja kasvatustyössä toimiville. He kannattavat ja ajavat laajamittaisesti politiikkaa, joka alati kiihtyen nakertaa ja rapauttaa Linnankosken perintöä, aivan kuten yön pimeydessä hänen muistopatsaansa jalustaa konkreettisesti töhrivä ja raaputtava heikkolahjainen ongelmatapaus. Tämän kohtalonyhteyden hahmottaminen on suurimmalle osalle vaikuttajista aivan liian vaikeaa.
Jossain vaiheessa, en muista tarkalleen koska ja missä, sain ajatuksen Johannes Linnankosken päivästä, joka olisi kansallinen liputuspäivä. Perustelen Johannes Linnankosken, suomenkielisen koulun ja suomalaisen kansansivistyksen päivää päivän nimessä mainittujen arvojen ja asioiden uhanalaisuudella. Nyt tarvitaan kaikki kansankerrokset läpäisevä havahtuminen ja Linnankosken elämäntyön sekä muiston kunnianpalautus.
Meidän supisuomalaisten ei ole tiedostettava pelkästään sitä ikävää tosiseikkaa, että kansallisten merkkimiesten kuten Linnankosken ja Lönnrotin patsaita turmellaan, mitä ilmeisimmin viimeksi mainitun kohdalla osittain jopa vieraan vallan masinoimana, vaan myös se, että J.V. Snellmanin ja muiden suomalaisen koulun, kulttuurin ja sivistyksen rakentajien perintö alkaa olla vakavasti uhattuna.
Linnankoskea itseään kannattaa tässä yhteydessä lainata. Hänen kirjoituksensa “Suomalaisuuden Liiton tarkoituksesta ja työmaista” (Kootut teokset IV, 190‒200) on edelleen ajankohtainen.
”Monella ei ole aavistustakaan kuinka pitkällistä ja ankaraa taistelua on pitänyt käydä, ennen kuin on saatu edes yksikään suomalainen koulu, yksi ainoa suomalainen tietokirja tai suomenkielinen sanomalehti aikaan. Ja sillä on suorastaan ratkaiseva merkitys, käsittääkö koulunuoriso että tämä on sitä suomalaista sivistystä, jonka tähden on pitänyt vuosikymmeniä taistella ja usein viimeiset roponsa uhrata, vai onko se jotain yleismaailmallista ja ilmaista. Sellainen tieto luo jo kouluaikana pohjan koko vastaiselle elämälle, sellainen tieto velvottaa työhön ja rakkauteen sitä kansaa, kieltä ja sivistystä kohtaan, josta on näin kalliisti ostetun osan saanut.” (194, kursivointi Linnankosken.)
Paljon, paljon on pelissä. Suomen kielen ja suomenkielisen koulun sekä kulttuurin tilanne on viime vuosina olennaisesti heikentynyt englannin kielen ylivallan, S2-järjestelmän (oman kielen opetus) ja yleisen vaatimustason laskun, kurinpuutteen ja inkluusioideologian vuoksi. Jokainen maalaisjärjellä varustettu yksilö ymmärtää välittömästi, että ongelmien juurisyy on umpisurkea maahanmuuttopolitiikka ja siihen liittyvä kasvatustieteellinen muotivirtaus massiivisine kotouttamisteollisuuksineen. Kaikki tilastot ja tosiasiat tukevat näkemystäni.
Ruohonjuuritasolta päiväkodeista alkaen ilmiö kasvaa täyteen mittaansa kansallisen kulttuurin vuosi vuodelta kiihtyvänä rapautumisena. Tilalle on jo astunut kansainvälinen, näennäisen moninainen yhtenäiskulttuuri, kaikkialla samanlainen harmaa epäkulttuuri, jonka ytimessä rehottaa jyrkkä polarisaatio, yhteiskuntien pirstaloituminen ja asenteiden jatkuva kärjistyminen. Toisilleen vieraat ja vihamieliset ihmisryhmät vetäytyvät omiin poteroihinsa vaalimaan rakkaita arvojaan ja tapojaan ja globaalin tiedottomuusverkon yhteisöpalveluihin huutamaan toistensa ohi ja sotimaan mielikuvitusvastustajiensa kanssa.
Mitään suurta visiota saati laajasti jaettua käsitystä kansallisesta tulevaisuudesta ei enää pitkiin aikoihin ole suomalaisilla ollut. Sen sijaan uusia utopistisia ääriliikkeitä ja fanaattisia aktivisteja tupsahtelee jatkuvasti joka niemeen ja notkoon.
Linnankoski ajoi voimakkaasti myös eripuran ja vastakkainasettelun purkamista eri kansanryhmien välillä. Mainitussa kirjoituksessa on kohtia, jotka istuvat sellaisenaan nykypäivään. Sovinnollisuus, rauhanomaisten ratkaisujen etsiminen ja kansan yhtenäisyyden vaaliminen pitäisi nostaa uudelleen kunniaan, varsinkin kun tietää, mitä tapahtui reilu kymmenen vuotta Linnankosken kirjoituksen jälkeen. Suomalaisuusasia edellyttää vakaata tulevaisuudenuskoa ja luottamusta Suomen kansan ja suomen kielen kukoistamiseen vastaisuudessakin. Eli työmaata riittää.
Asiaan huomion kiinnittämiseksi katson, että vuosittainen liputuspäivä Peltosen/Linnankosken syntymäpäivänä 18.10. toisi tilanteelle sen ansaitsemaa näkyvyyttä. Koska päivämäärä on lähellä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää, päivien välinen viikko 10‒18. lokakuuta voisi juhlistaa suomen kieltä, suomalaista kulttuuria ja sivistystä näkyvästi erilaisin kampanjoin, tempauksin ja tilaisuuksin.
Suomenkielinen kouluympäristö ja laajempi kulttuuriympäristö rapautuu nopeasti kansainvälisen yhtenäiskulttuurin, englannin kielen ja maahanmuuton paineessa. Lasten ja nuorten lukeminen on vähentynyt muun muassa älyttömyyspuhelinten vuoksi, ja samoille alueille sekä samoihin kouluihin sijoittuvat maahanmuuttajaryhmät eivät kotona ja koululuokissa kuule riittävästi suomea oppiakseen sen kunnolla. Maahanmuuttajien yliedustus koululuokissa aiheuttaa myös sen, etteivät edes kantasuomalaisten vanhempien lapset opi enää kunnolla suomea (Bernelius ja Huilla 2021; Pulkkinen ym. 2024). Lapset puhuvat keskenään “varissuomea”, ”YouTube-suomea” tai sekakieltä, jossa on sanoja monesta eri kielestä ja joka on suomen kielen osalta huomattavan köyhää.
Merkittävä osa ensimmäisen polven maahanmuuttajista (61%) ja toisenkin polven maahanmuuttajista (39%) ei omaa riittävää lukutaitoa pärjätäkseen toisen asteen koulutuksessa ja työelämässä. Syrjäytyminen aiheuttaa rikollisuutta ja jengiytymistä, mikä puolestaan lisää yhteiskunnallista turvattomuutta ja vähentää keskinäistä luottamusta. Ilmapiiri kärjistyy ja asenteet kovenevat.
Huolestuttavaan kehitykseen ei raporteista ja uutisoinneista huolimatta ole kiinnitetty läheskään riittävästi huomiota, jolloin liputuspäivä on ehdottomasti tarpeen. Nykyään sateenkaaren alla on jo kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia liputuspäiviä, mutta keskeiseltä kansalliselta merkkimieheltämme sellainen vielä puuttuu. Asiaan on saatava korjaus.
Tarvitaan päivä, joka muistuttaa, että yhteiskunnan perustaan raapustetut töhryt voidaan puhdistaa ja palauttaa kulttuuriin ylpeys olemassaolostaan ja loistostaan. Samalla päivä Johannes Linnankoskelle omistettuna nostaa hänen henkilönsä vihdoin siihen kansalliseen mahtiasemaan, mikä sille luonnostaan lankeaa.
Kirjallisuus
Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan ‒ Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja. (1954) Porvoo: WSOY.
Anttila, Aarne (1921) Vihtori Peltonen/Johannes Linnankoski ‒ Elämä ja toiminta vuoteen 1900. Porvoo: WSOY.
Anttila, Aarne ( 1927) Vihtori Peltonen/Johannes Linnankoski ‒ Elämä ja toiminta vuodesta 1900. Porvoo: WSOY.
Bernelius, Venla ja Huilla, Heidi (2021) Koulutuksellinen tasa-arvo, alueellinen ja sosiaalinen eriytyminen ja myönteisen erityiskohtelun mahdollisuudet. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:7.
Linnankoski, Johannes (1924) Kootut teokset, osa IV. Toim. Ester Linnankoski. Viides painos, Porvoo: WSOY.
Mäittälä, Leevi (1979) Elämän tulipunakukka, Vihtori Peltonen ‒ Johannes Linnankoski. Porvoo: WSOY.
Pulkkinen, Jonna; Kauppinen, Heli; Hiltunen, Jenna; Lehtola, Piia; Nissinen, Kari ja Rautapuro, Juhani (2024) Tukea tasa-arvoiselle koulutielle ‒Maahanmuuttajataustaisten nuorten osaaminen PISA 2022 -tutkimuksessa. Tutkimuksia 39. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos.
Setälä, Helmi (1911a) Johannes Linnankoski ‒ Ääriviivoja. Helsinki: Otava.
Setälä, Helmi (1911b) Kun suuret olivat pieniä ‒ Lapsuusmuistoja suomalaisten taitelijoiden ja kirjailijoiden elämästä. Helsinki: Otava.
Söderhjelm, Werner (1919) Johannes Linnankoski. Helsinki: Otava.