Toimituksen saate: Tämä artikkeli kertoo Suomalaisuuden Liiton tänä vuonna tekemästä sukukansaretkestä, jolle toimittaja Maria Asunta osallistui. Jutun aloittaa hänen tekemänsä haastattelu ”Setomaa – Juuret ja henki”, jossa Asunta keskustelee matkanjohtajana toimineen tietokirjailijan ja Setomaan kunniakonsulin Tapio Mäkeläisen kanssa Setomaan hengestä, kielestä ja isänmaanrakkaudesta.
Istumme vanhan puutalon pirtissä ja laulamme setoksi, ainakin kovasti yritämme. Suomalaista sekakuoroamme johtaa valovoimainen Kauksi Ülle hymyillen ja tanssien. Hän on setokulttuurin keskeinen vaikuttajanainen ja kirjailija, jota kutsutaan etnofuturismin äidiksi ja Tarton shamaaniksi. Yhteislaulua säestää kaksirivisellä haitarilla, karmuskalla, hänen miehensä, koruseppä ja taiteilija Evar Riitsaar. Seinillä on taideteoksia ja mustavalkoisia vanhoja valokuvia. Tuvan nurkassa, oven vastakkaisella seinustalla, on puinen ikonihylly ja ikoni, jota kehystää kudottu ja kirjailtu punavalkoinen ikoniliina. Kangaskassissa lukee: ”Oikea Seto-kuningaskunta on kotona.”

Olemme Obinitsan kylässä Setomaalla, Viron kaakkoisnurkassa. Kulttuuritalo on ”konnanvihreä” rakennus, joka alun perin oli 8-henkisen Kaljun perheen koti. Talo toimi rautakauppana, kunnes se kansallistettiin vuonna 1940. Perhe leimattiin varakkaiksi talonpojiksi, kulakeiksi, ja osa perheestä karkotettiin Siperiaan. Rakennus on historiansa aikana muuntautunut meijeriksi, postiksi, terveysasemaksi, kirjastoksi, kylätaloksi ja Obinitsan valtiontilan toimistoksi. Talo kantaa historiaansa kolhoosiajoista Viron pienen kansan itsenäistymiseen ja siitä eteenpäin.
Evar Riitsaaren isännyys talossa alkoi kaksi vuosikymmentä sitten vuonna 2004. Hänet valittiin Setojen johtajaksi eli ”kansankuninkaaksi” neljästi vuosina 2003–2006, ja vain legendaarinen Paul Hagu on hoitanut tehtävää yhtä pitkään. Täällä mekin olemme vieraina, Seto Ateljee-Galeriissa ihailemassa hopeakoruja, grafiikkaa ja pihapiirin puuveistoksia. Ilokseni saan kotimatkalle mukaani Evarin taidelahjan yhteiselle ystävällemme, siurolaiskirjailija J.K Ihalaiselle, jota Evar on saunottanut metsäsavotan jälkeen vanhassa savusaunassaan.
Evarin ja Üllen kotoa on kuutisen kilometriä Venäjän rajalle. Raja ja rajojen ylittäminen on läsnä kaikkialla Setomaalla ja liittyvät myös ylimpään käskynhaltijaan, ülembsootskaan, joka on setojen muinaisen Pekko-jumalan maallinen edustaja. Setojohtaja saa viestit unissa tai näkyinä Pekolta, hedelmällisyyden, viljan ja kasvun jumalalta. Pekon tahto ilmenee setokansan valintana vuotuisessa kuningaskunnan päivässä, jona setot päättävät ylimmästä käskynhaltijastaan. Äänestys ei tarkoita suljettuja lippuja vaan kehollista itsensä näkyväksi tekemistä siten, että äänestäjät asettautuvat jonoon suosikkiehdokkaansa eteen. Pisin jono mittaa suosion. Tänä vuonna setokansan johtoon valitaan ylivoimaisella yli 800 ihmisen suosiolla Ingrit Kala, jonka aviomies on Setomaan kunnanjohtaja. Ylin käskynhaltija edustaa Setomaata paikallisesti mutta myös valtiotasolla ja ulkomailla.
Setomaan kuningaskunnan päivässä Mikitamäellä esiintyy moniäänisiä leelo-kuoroja. Leelo on setojen moniäänistä kalevalamittaista runolaulua. Kyseessä on yli tuhatvuotinen perinnelaulutyyli, jonka UNESCO on luetteloinut aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Leelossa yksi johtaja asettaa säkeet ja kuoro yhtyy kertosäkeeseen.

Monet lapset ja nuoret juhlivat kansallispuvuissaan. Tytöt kantavat koristeellisia päähineitä, joiden alle hiukset palmikoidaan. Päähineestä voi päätellä, onko kantaja naimaton, morsian tai aviovaimo. Pojilla on huopahattu ja pitkävartiset nahkasaappaat. Elävä kansanperinne näkyy musiikin ja käsityötaidon lisäksi rikkaassa ruokakulttuurissa. En muista hetkeen maistaneeni niin hyvää hunajaa saati juustoja kuin Setomaalla. Jokainen emäntä valmistaa omalla tavallaan perinteisen rahkajuuston, sõirin, joka usein maustetaan kuminalla, ja parhaan juuston palkinnosta kilpaillaan.
Setomaan riemukas yhteishenki kirkastuu leikkimielisessä Setomaan sotilasparaatissa. Äänekkäässä kulkueessa näkyy vanhaa Zetoria, sotilasajoneuvoa, mopedia, pelastusajoneuvoa, Ladaa. Jalkaväki marssii, kuten moni muukin hassu joukkio satiirisine rekvisiittoineen: kalastusväki haavit ojossa. Lapsilla ja ikäihmisillä on näkyvä rooli paraatissa. Rollaattorijoukoissa on hoivakodin asukkaita hoitajiensa avustamina. Huivipäiseksi venäläismummoksi naamioitunut hahmo soittaa harmonikkaa armeijan vanhassa maastoautossa turvakaarten takana. Perinneasuun pukeutunut mummu istuu toimistotuolilla sotakoneen lavalla ja katsoo päättäväisenä eteenpäin. Hänen edessään on kahdesta puunrangasta nikkaroitu panssarivaunun tykinputki, jonka kärjessä on kattilankansi kilpenä. Uudelle käskynhaltijalle annetaan lupauksia. Lapioväen mummut lupaavat tarvittaessa kaivaa venäläisille riittävän syvän kuopan.
Kuningaskunnan päivä päättyy tanssimusiikkiin, kirmaskiin. Paikallinen folkrock-yhtye Zetod villitsee päät pyörälle. Kansa karkeloi helteessä hopeakäädyt kilisten ja esiliinat viuhuen, villeinä kuin varsat laitumella: ”Heiko-leiko!”
On kaksi Viroa: pohjoinen ja eteläinen. Setomaa on pieni kulmaus Võrumaan maakunnassa. Setomaasta valtaosa siirrettiin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan jälkeen. Itärajan takana on menetetty kotiseutu, koti ja juuret. Setomaa ja koti-ikävä ovat läheisiä, tunnistettavia ilmiöitä. Niihin samaistuu matkamme johtaja, kielitieteilijä ja tietokirjailija Tapio Mäkeläinen, jonka isä oli Karjalan evakko ja äiti paljasjalkainen hämäläinen. Menetetty Karjala oli läsnä tarinoissa ja kotiseuturetkissä. Setot tuovat Mäkeläiselle mieleen karjalaiset, ja sellaisina setot näyttäytyvät turisteillekin: eläväisinä, iloisina, avomielisinä, tunteellisina ja rehellisinä.
Mäkeläinen on legendaarinen matkaopas, reisijuht, joka on tuonut Viroon yli 100 000 suomalaisturistia vuosikymmenten aikana. Tällä matkallamme, johon myös Suomalaisuuden Liitto osallistuu, juhlimme Tapio Mäkeläisen uusinta teosta Setot ja Setomaa, jonka suomenkielinen versio julkaistaan keväällä 2027. Juhlaväen nesteytyksestä huolehtii kuuluisa setovaikuttaja Aare Hõrn, joka tarjoilee pontikkaa kuin ehtoollista. Handśaa ei ole pakko maistaa, mutta on epäkohteliasta kieltäytyä vieraanvaraisesta eleestä. ”Muistakaa käyttäytyä”, ohjeisti Tapio ennen juhliaan, joten vien Aaren piripintaan täyttämän pontikkalasin huulilleni, nuuhkaisen ruismallasta ja kiitän.

Kansa valitsi Aare Hõrnin toisen kerran ylimmäksi käskynhaltijakseen Meremäen kukkulalla vuonna 2007. Kiipeämme Meremäen näkötorniin, jonne siintää rajantakainen Petserin kaupunki tienoineen kuin menetetty Karjala. Sukulaisten hauta saattaa olla rajan takana. Ylirajaisuus on taivaankansi ihmisen ja tuonpuoleisen välillä. Maallisen ja hengellisen rajoista ja kohtaamispaikoista muistuttavat paitsi muinaisuskon elementit myös mykistävän värikylläiset ortodoksikirkot, joita Setomaalla on viisi, sekä tsasounat, jotka ovat pieniä pyhäkköjä ja rukoushuoneita.
Hautuumaiden hartaudessa aika limittyy kerroksiksi kuin vuosirenkaat vanhoissa petäjissä. Kaikkialla näkyy puupenkkejä hautakivien läheisyydessä. Penkeissä istutaan ja vietetään aikaa vainajien kanssa, edellisiä sukupolvia kunnioitetaan. Täällä tähdet syttyvät hautojen ylle, kukat kasvavat kummuille. Jossakin laulavat armaat äidit, laulut syntyvät sydämissä. On vain rauhaa, on kaunis Setomaa.
Setomaalla asuu 150 kylässä vain noin 3 000 ihmistä, mutta setokielen taitajia on Virossa lähes kymmenkertaisesti. Oma kieli on tärkeä osa paikallisidentiteettiä aivan kuten kansanlaulut ja muut perinteet, joita uskonto ei ole kieltänyt vaan suvaitsevaisuus on päihittänyt puhdasoppisuuden vaateet. Perinteet elävät: puinen Pekko tervehtii Jumalamäellä.
Ylpeys kotiseudusta ja perinteistä on ikiaikainen oletus, mutta nykypäivänä ainutlaatuista, jopa radikaalia. Värskassa muualta Setomaalle muuttaneet äidit vaativat lapsilleen seton kielen ja setokulttuurin opetusta, jotta lapset sulautuisivat osaksi yhteistä heimoa. Äitien pyyntö toteutettiin. Nyt setopäiväkoteja on jo kaksi.
Kukaan meistä ei halua ajautua ulkopuolelle. Ihmisen perustarve on kuulua johonkin ja jonnekin, osaksi ihmisten yhteisöä. Oma väki on voimanlähde. Avainsanoja ovat jakaminen, osallisuus, talkoohenki, yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen, yhteisvastuu. Tutussa heimossa voi arjen iloissa ja menetysten surussa jakaa paljostaan ja vähästään, oli sitten kyse osaamisesta, taidoista tai tunteista.
Kotiseuturakkaus ilmenee juurien tuntemisena, ja juuriin liittyy johonkin kuuluminen. Setomaalla jokainen on kotoisin jostakin kulmasta. Jokainen kulma eli nulkka on yhden alueen loppu ja toisen alku. Setomaalla kirkastuu se, ettei ole oleellista kysyä, kuka minä olen vaan keitä me olemme. Kulttuurit, yhteisöt ja kansakunnat eivät synny minusta vaan meistä, sen me opimme jo Seitsemästä veljeksestä. Mieleeni nousee Namibian hökkelikylässä kuulemani hereronkielinen elämänviisaus, ubuntu: ”Olen koska olemme.”
”Olen koska olemme” muistuttaa maailmasta, jossa ihmisyytemme on paljon enemmän kuin mielipiteiden summa. Me tulemme jostakin ja menemme johonkin, teemme hyviä ja pahoja tekoja, sovitamme, taistelemme kiirastulissamme, kasvamme toivottavasti ihmisinä. Lähimmäisen ja kauimmaisen huomioiminen hymyllä ja kauniilla sanoilla ei maksa mitään, mutta voi valaista toisen ihmisen päivän iltaan asti. Matkaseurueessamme tämä tuli todeksi. Siitä valosta lämmin kiitos jokaiselle reissulaiselle.
”Hyvin käyttäydytty”, toteaisi Tapsakin hymyillen.

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija sekä Suomalaisuuden Liiton 2. varapuheenjohtaja
Matkakertomuksen lähteinä on käytetty tietokirjailija Tapio Mäkeläisen opastusta, nykyaikaista internettiä ja Google-kääntäjää sekä QR-koodeja Tallinnan satamassa.


Kiinnostava matkakuvaus!