Markku Ruotsila: Kun kansalta vietiin kansanvalta, jäljelle jäi vain valta – eli eliitti ja rahvas 2000-luvun länsimaissa
Virallisesti kaikki on hyvin ja kuten aina ennenkin. ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle”, vakuuttaa perustuslakimme edelleen, ja ”jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus”, samoin ”sananvapaus… oikeus ilmaista vakaumuksensa”. Vastaavat, eri muotoiluilla esitetyt vakuutukset löytyvät kaikkien muidenkin länsimaiden perustuslaeista. Ne muodostavat modernin länsimaisen sivilisaation luovuttamattoman ytimen.
Läpi länsimaiden on eletyn elämän todellisuus kuitenkin jo jonkin aikaa enenevästi erkaantunut tällaisten virallisen tekstien uomasta. Kansanvallasta ja siihen elimellisesti kuuluvista sanan-, uskon- ja omantunnonvapauksista on yhä useammin tulossa onttoja kirjaimia, joiden käytännön toteutumista estävät tämän maailmanajan uudet yhden ja ainoan totuuden ideologiat eli korvikeuskonnot, niiden talismaattisten taikasanojen liturgia ja tämän liturgian toimeenpanoa valvovat poliittiset, media- ja yliopistoeliitit.
Tässä kansanvallan epävirallisessa mutta tosiasiallisessa ahdistamisessa ei ole kyse mistään uudesta ilmiöstä. Profeetalliset äänet varoittivat sen noususta jo useita vuosikymmeniä sitten, mutta heitä ei kuunneltu vaan uhan annettiin kasautua ja moninaistua.
Yhdysvalloissa nyt jo edesmennyt professori Christopher Lasch varoitti jo 1990-luvulla ”eliittien kapinasta” tavallisen kansan arvoja, elämäntapoja ja puhekieltä vastaan. Kuten hän totesi teoksessaan The Revolt of the Elites and the Betrayal of Democracy (1994), nämä vallankäyttöön tottuneet eliitit elivät oikeasti puhdasta ”turistin elämää” omassa maassaan, sillä niitä ei enää kiinnostanut tietää, mitä heidän maidensa kansalaisten enemmistö oikeasti ajatteli tai halusi tai miten se eli. Vain nähtävyyksiä katseltiin ulkopuolelta, kovasti kummastellen ja paheksuen, rahvasta ylenkatsoen ja pitäen visusti kiinni omasta yksinoikeudesta poliittisen ja kulttuurisen vallan käyttöön.
Samaan ilmiöön viittasi noihin samoihin aikoihin kirjoittanut konservatiivifilosofi Sir Roger Scruton puhuessaan länsimaiselle älymystölle ja muulle valtaeliitille jo tuolloin tyypillisestä ”oikofobiasta” eli oman inhoamisesta, kodin halveksumisesta, ”opitusta ivasta” kaikkea perittyä ja totuttua kohtaan ja kaikenlaisen vieraan ja eksoottisen ihannoimisesta, ”heidän” asettamisestaan aina ”meidän” yläpuolelle ja kaiken hyvyyden ja edistyksellisyyden mittariksi.
Pitkään jäivät tällaisia varoituksia esittäneet ajattelijat pelkiksi huutaviksi ääniksi korvessa. Mutta he olivat koko ajan oikeassa. Nyt 2000-luvun toisella vuosikymmenellä muutkin ovat vihdoin havahtumassa, sillä Laschin ja Scrutonin aikoinaan havainnoima juopa eliitin ja rahvaan (eli kansanvallan ja harvainvallan) välillä on käynyt niin monin tavoin niin räikeäksi niin monissa länsimaissa, että siltä silmien ummistaminen alkaa vaatia huomattavia ponnistuksia.
Vastareaktio oli vääjäämätön, ja sen kanssa ovat kaikki länsimaat eläneet nyt jo vuosien ajan, ainakin Brexitin ja Donald Trumpin nousun vuodesta 2016 lähtien. Jatkoa on tulossa. Mutta yhtä väistämätönstä oli ja on vastareaktio tähän vastareaktioon kaikkien niiden taholla, jotka olivat tottuneet vallankäytön de facto monopoliinsa ja jotka uskovat aivan varmasti tietävänsä, mihin suuntaan länsimaiden tarinan tulee kulkea, sanoo kansan enemmistö asiasta sitten mitä sanookin.
Näiden kahden vastareaktion keskinäinen dynamiikka on nyt 2000-luvulla kaikkien länsimaiden, myös Suomen, uusi normaali. Samalla se on myös uusi epänormaali, sillä sen yksi osapuoli muodostaa oman aikamme länsimaiden uhista suurimman paitsi kansanvallalle ja sananvapaudelle, myös empiiriselle tieteenteolle, ja niille arvoille, elämäntavoille, kulttuurille ja instituutioille, jotka tähän asti ovat määrittäneet länsimaista sivilisaatiota ja jotka edelleenkin määrittävät tavallisen kansan itseymmärrystä ja yhteiskuntanäkyä.
Edustuksellisen demokratian kriisi
Edustuksellisen demokratian osalta länsimaiden kriisi on ollut havaittavissa jo pitkään. Tuon tuosta saadaan tästä uusia varoittavia esimerkkejä läpi läntisen Euroopan, kuten myös Atlantin tuolla puolen. Suomessa sentään pääsee vielä vaalit selvästi voittanut puolue (yleensä) hallitusvastuuseen, mutta samaa ei ole enää pitkään aikaan voinut sanoa monista mantereemme muista virallisesti yhä yhtä demokraattisista maista. Kovin monissa on perinteisesti valtaa pitävien puolueiden tavaksi tullut ilmoittaa jo hyvissä ajoin ennen vaaleja, keiden kanssa he eivät tule jakamaan hallitusvastuuta tai tekemään yhteistyötä – lähtökohtaisesti ja riippumatta siitä, kuinka suuren mandaatin nämä täten ennakoivasti tuomitut ja eristetyt tulevat mahdollisesti saamaan äänestäjiltä.
Aina vuodesta 2010 lähtien on Pohjanlahden tuolla puolen estetty Ruotsidemokraattien valtaanpääsy juuri näin toimimalla. Vasta sen noustua maansa äänimäärältään toiseksi suurimmaksi puolueeksi suostui osa muista puolueista edes keskustelemaan sen kanssa, mutta hallitukseen sitä ei päästetty vieläkään. Ranskassa taasen muutettiin 2000-luvun alussa koko vaalijärjestelmä, jottei jo tuolloin nousussa ollut kansallismielinen Front National, nykyinen Rassemblement National, vain voisi saada äänimääräänä vastaavaa edustusta maansa parlamenttiin. Ei se saanut valtaa tänäkään vuonna järjestetyissä vaaleissa, vaikka voitti niiden molemmat kierrokset selvin luvuin, sillä täten manööveeraamalla se saatiin varsinaisissa paikkamäärissä jäämään vasta kolmanneksi.
Alankomaissa sentään pääsi populistiseksi julistettu vaalivoittaja PVV-puolue lopulta mukaan hallitukseen, mutta tämä edellytti kuuden viikon vaikeita neuvotteluita, joiden kulussa sen vallankäytön mahdollisuudet rajattiin ja se pakotettiin peruuttamaan osasta ohjelmaansa. Oman ainutlaatuisen tapauksensa tarjoaa sitten vielä Unkari – EU-jäsenmaa, jonka jo neljä kertaa peräkkäin vaaleilla valittua, yhtä lailla ”populistista” hallituspuoluetta Fideszia yrittää iso osa muiden EU-maiden puolueista ja hallituksista koko ajan uhkailuilla ja pakotteilla estää toteuttamasta vaalilupauksiaan sekä omassa maassaan että EU:ssa.
Suomestakin löytyy puolueita, jotka hyvissä ajoin ennen vaaleja ilmoittavat, etteivät tulisi tekemään minkäänlaista yhteistyötä Perussuomalaisten kanssa, jos tämä vaan sattuisi voittamaan vaalit (kuten usein sattuukin). Puolue kuulemma uhkaa “demokratiaa”, ”oikeusvaltioperiaatetta” ja jopa ”ihmisoikeuksia”. Kun uhkailu ei tuota tulosta ja kansa kuitenkin äänestää ”väärin”, aloitetaan sitten valtaisia lokakampanjoita puolueen valikoituja edustajia vastaan, syytetään heitä ”rasismista” ja muusta vastaavasta, ja yritetään joko saada heidät täten viralta taikka maineeltaan tuhotuiksi.
Vaihtoehtoisesti (tai samanaikaisesti) voidaan aloittaa yhtä valtava ulkoparlaamentaarinen painostuskampanja kaduilla, toreilla ja työpaikoilla koko hallituksen pakottamiseksi eroamaan tai perääntymään niiden vaalilupausten toimeenpanosta, joiden toimeenpanijoiksi äänestäjät heidät alkujaankin valitsivat. Vaaleilla ei näemmä saisi olla enää merkitystä vaan yhden ja saman politiikan tulisi jatkua aina ja ikuisesti riippumatta siitä, ketkä kansalaiset valitsevat edustamaan itseään. Tätäkö todella on länsimainen demokratia 2000-luvun Euroopassa?
Samat manööveeraukset tavataan myös Atlantin toiselta puolelta, joskin vielä paljon räikeämmässä muodossa. Kun äänestäjät valitsivat ”väärin” ja tekivät Donald Trumpista presidentin vuonna 2016 ja samalla antoivat hänen puolueelleen vallan myös maansa kongressissa, hävinneet kävivät heti massiiviseen vastarintaoperaatioon, lakkaamattomana aina siitä lähtien jatkuneeseen taistoon vaalitulosten de facto mitätöimiseksi ja kansan demokraattisesti valitsemien johtajien toimintakyvyn estämiseksi tai heidän (siis Trumpin) saamisekseen viralta. Mukana olivat paitsi oppositiopuolue demokraatit myös media- ja yliopistoeliitit, valtionhallinnon pysyvät virkailijat, koko kaduille jalkautunut vasemmistolainen kansalaisjärjestökenttä ja monet suuryritykset.
Valtamedia kävi taukoamatonta kampanjaa Trumpin ”valheita”, ”populismia” ja “rasismia” vastaan kahdeksan pitkää vuotta, ja yhdessä samanmielisten demokraattien kanssa julisti, kuinka hän oli ”diktaattori” ja ”fasisti” ja kuinka hän ja hänen miltei 75 miljoonaa äänestäjäänsä yhdessä muodostivat ”aikamme suurimman kotimaisen terroristiuhan”, ”uhan kaikelle Amerikan edustamalle” ja ”eksistentiaalisen uhan demokratialle”. Niin pahoja olivat nämä ihmiset, että heidät täytyi (Joe Bidenin sanoin) hakata oikein henkihieveriin, ”beat the hell out of them”.
Samanaikaisesti kävi pysyvä, vaaleilla valitsematon valtionbyrokratia eli niin sanottu deep state jarruttamaan ja sabotoimaan presidentin ja lainsäätäjien päättämää, ja näiden sijasta se toteutti omaa politiikkaansa juuri kuten halusi niin usein kuin vain ikinä voi. Keinovalikoimaan kuului myös juristokratia (eli amerikkalaisittain lawfare), siis poliittista väriä tunnustavien syyttäjien ja tuomarien käyttö aseena demokraattisesti valittuja päättäjiä vastaan. Samaan metodiikkaan parlamentarismin mitätöimisessä turvaudutaan enenevästi myöskin EU:ssa.
Miten tarkkaan ottaen toteutuu kansanvalta, jos demokraattisissa vaaleissa kansan itsensä valitsemilta edustajilta viedään täten mahdollisuudet toteuttaa se lupaamansa, jonka toteuttamiseksi heidän valittiin? Mitä demokratiaa on sellainen, jossa demokraattisesti valtaan äänestetyt ovatkin uhka demokratialle, jos he eivät mukaudu demokraattiset vaalit hävinneiden vaatimuksiin?
Sananvapauden kriisi
Toteutuakseen kunnolla kansanvalta edellyttää paitsi demokraattisten vaalien merkityksellisyyttä, myös mahdollisimman moniäänistä ja vapaata yhteiskunnallista keskustelua. Vain arvojen, tunteiden ja identiteettien markkinapaikalla voidaan jyvät erotella akanoista ja päätyä enemmistön konsensukseen. Tämä käy mahdottomaksi, kun media- ja yliopistoeliitit päättävät ennalta, mitä sanoja ei saa käyttää ja mitä ajatuksia ei saa ilmaista – ja mitä sanoja on pakko käyttää ja mitä ajatuksia tulee välttämättä ilmaista, ihannoida ja juhlistaa. Myös tätä kautta on länsimainen kansanvalta korvautumassa harvainvallalla.
Avointa kansalaiskeskustelua voidaan tukahduttaa nimittelemällä ja demonisoimalla “vääriä” ajatuksia ”väärin” sanoin ilmaisevia (kutsumalla heitä summittaisesti rasisteiksi, fasisteiksi ja homo-, nais- tai transvihaajiksi sekä uhiksi demokratialle). Vaihtoehtoisesti voidaan samaa tehdä epävirallisen (tai virallisen) sensuurin keinoin, siis peruuttamalla (canceloimalla) tällaisten ihmisten oikeus osallistua keskusteluun. Sosiaalisen median algoritmit ja suurten someyhtiöiden erinäiset omavaltaiset “vihapuheen” kitkemisohjelmat tekevät tätä työtä jokaikinen päivä. Samalla, kuten on jo pitkään tapahtunut varsinkin Yhdysvalloissa, voidaan ”vääriä” sanoja käyttäviltä viedä myös työpaikat ja pankkitilit.
Kuten varsinkin John McWorther, Andrew Doyle ja Michael Knowles ovat kattavasti dokumentoineet, tänäpäivänä on länsimaiselle media- ja yliopistoeliitille hyväksyttävää vain ja ainoastaan uusmarxilaisen kriittisen rotuteorian syövyttämä poliittisesti korrekti woke-uuskieli. Tästä wokesta – herännäisyydestä ja valveutuneisuudesta, kuten sana kääntyy suomeksi – on tullut uusi maallinen (ja ainoa hyväksytty) uskonto omine tabuineen, taikasanoineen ja uusine synti- ja pelastuskäsityksineen, joiden valvojia eli papistoa kaikki kunnon journalistit, professorit ja muut akateemiset tutkijat nykyään ovat.
Varsinkin rasismia on kaikkien nähtävä nyt kaikkialla (ennen muuta ”rakenteellista”, “seurauksellista”, ”intersektionaalista” ja ”piilotettua” rasismia), ja sitä vastaan on taisteltava jokaikisessä lauseessa jokaikinen päivä, ja sen on oltava kaikki kaikessa ja ainoa asia, millä lopultakin on väliä. Rasismista on tullut näiden uuskovaisten modernin eliitin monomania. Jos oikein kunnolla haluaa varmistaa oman oikeauskoisella puolella olemisen kannattaa samaan hengenvetoon mainita vielä jotain ”vihreästä siirtymästä” tai ”ilmaston hätätilasta”.
Oikeuslaitos on toki samaan aikaan valjastettu tähän kaavaan sopimattomista asioista julkisesti puhuvia ja kiellettyjä ajatuksia ajattelevia vastaan. Suomessa on kansanedustaja Päivi Räsänen joutunut erityiseksi maalitauluksi, ja hänestä on yritetty tehdä esimerkkitapausta ”vihapuheeseen” syyllistyvistä, kun hän on julkisesti siteerannut Raamatusta lauseita, joita woke-uskonto ei salli lainattavan. Kuulusteltiinpa häntä useiden tuntien ajan jopa siitä, uskoiko hän oikeasti näihin lauseisiin, ja mikäli uskoi, se oli kuulemma jotenkin raskauttava syyteperuste. Ajatusrikoksista todellakin puhumme 2020-luvun Suomessa.
Kaiken varmimmaksi takeeksi pakotetaan sitten vielä veronmaksajien varoin ylläpidetyssä Yleisradiossa jokainen työntekijä ”monimuotoisuuskasvatukseen”, jossa heille opetetaan oikein juurta jaksaen, mitkä sanat ovat juuri nyt oikeita ja hyviä ja mitkä pahoja. Televisio-ohjelmiin päästetään ”väärää” mieltä olevia ja woke-uskonnon kaavaan sopimattomia vain hyvin tiukasti kiintiöitettynä, silloin tällöin satunnaisesti, jottei vaan avautuisi liiallista tilaa ”väärille” sanoille ja ajatuksille. Joku voisi niitä sanoja ja ajatuksia jopa uskoa ja monen pää voisi niistä mennä sekaisin.
Suomen tilanne on tältä osin käynyt lyhyessä ajassa yhdeksi pahimmista, mutta kyllä muuallakin osataan. Skotlannissa on nyt lailla kielletty ”vihapuheen” puhuminen jopa oman kodin seinien sisällä. Ja Atlantin tuolla puolen on jo kahdentoista vuoden ajan yritetty saada vankilaan coloradolaista leipuria Jack Phillipsiä vain sen tähden, että hän ei kristittynä miehenä suostu omin käsin kirjailemaan leipomiensa kakkujen päälle samansukupuolisen parin häitä (ja nyttemmin myös sukupuolenvaihtoleikkauksia) juhlistavaa tekstiä.
Uusimpien tutkimusten mukaan peräti 65% Yhdysvaltain niin sanotun demokraattisen puolueen kannattajista haluaa valtiollisia toimia (ja peräti 76% yksityisten yritysten toimia) ”liiallisen sananvapauden” kahlitsemiseksi ja ”vihapuheen” tukahduttamiseksi.
Näiden woke-mielisten akateemisissa linnakkeissa on Atlantin tuolla puolen jo jonkin aikaa pystytetty yliopistojen pihamaille erillisiä aidattuja ”vapaan sanan vyöhykkeitä”, häkkejä oikeastaan, joiden sisällä ”väärien” sanojen julkinen käyttö on vielä juuri ja juuri sallittua. Mutta se on sallittua vain tiettyinä kellonaikoina ja ainoastaan, jos annetaan kunnollinen ennakkovaroitus ja takuut tällaisesta kielenkäytöstä traumatisoituvien nuorten psyykkisen hoidon saatavuudesta.
Akateemisesta vapaudesta ei kannata enää puhua tilanteessa, jossa neljä kymmenestä yhdysvaltalaisesta professorista ei enää suostu palkkaamaan työtehtäviin avoimesti Donald Trumpia kannattavia ja jossa kahdeksan kymmenestä haluaa tällaisten professorien pysyvän hiljaa. Peräti yhdeksän kymmenestä tällaisesta professorista joutuukin turvautumaan itsesensuuriin, jotta voisi säilyttää työpaikkansa, ja 75% heistä kokee syrjintää ja vihamielisyyttä. Koko maan professoreista konservatiiveja onkin enää viitisen prosenttia.
Myös Suomessa on tieteenteko enenevästi täten politisoitu, ja empiiristä tutkimusta ollaan korvaamassa woken uuskielen ja ideologian ahtaaseen kaavaan pakottamisella. Kuten varsinkin Ari Helo on kattavasti ja vastaansanomattomasti dokumentoinut kirjoissaan ja artikkeleissaan, tilanne on käymässä hyvin huolestuttavaksi ja vaaralliseksi, sillä tätä kautta ei ainakaan humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla ole oikealla tutkimustyöllä kohta enää merkitystä. Jos tutkimustyön tulokset tiedetään etukäteen (ne ovat aina woke), mitä merkitystä on enää tutkimuksella?
Huomatkaamme myös, kuinka woken kieltämään ”vihapuheeseen” voivat syyllistyä vain valkoihoiset heteromiehet, kristityt ja juutalaiset. Samoja sanoja käyttävät muita etnisyyksiä, uskontoja tai seksuaalista suuntautuneisuutta edustavat eivät määritelmällisestikään voi siihen syyllistyä. Elämme todellakin George Orwellin ennustamassa dystopiassa, jossa yksi ja sama sana voi tarkoittaa sekä yhtä asiaa että tuon asian vastakohtaa, aina riippuen puhujan ”identiteetistä” ja sijoittumisesta intersektionaaliseen ”sorron matriisiin” ja ”etuoikeuskehään”.
Mutta kuka antoi näille yliopisto- ja mediaeliiteille oikeuden määrätä, mitä ihmiset saavat sanoa ja ajatella, minkä tulee olla heille tärkeää ja hyvää, minkä määritelmällisesti aina pahaa ja inhottavaa? Miten ihmeessä pääsi käymään niin, että omaa suvaitsevaisuuttaan, edistyksellisyyttään ja demokraattisuuttaan eniten ja äänekkäimmin mainostavista tuli uusia sensuroijia ja sortajia?
Eliitti vastaan rahvas
Kuten Sir Roger Scruton korosti vuoden 2004 teoksessaan England and the Need for Nations (suom. Kansakuntaa tarvitaan, Suomalaisuuden liitto 2020), yhteiskunnat voidaan rakentaa joko sellaisten ajan saatossa vakiintuneiden kulttuuristen käytänteiden ja instituutioiden varaan, jotka pohjaavat tietyn paikan ihmisten ylisukupolviseen tapaan elää, uskoa ja ajatella – tai sitten jollekin näiden yläpuoliselle ideologialle tai uskonopille, johon mukautumisesta tehdään kansalaisuuden ehto. Länsimaisten yhteiskuntien viimeaikainen legitimiteettikriisi ja kasvava epävakaus on seurausta tämän jälkimmäisen jo aivan liian kauan jatkuneesta ylivallasta.
Läpi länsimaiden ovat rannikkoseutujen metropolien ja suurten yliopistokaupunkien eliitit pakottaneet maaseudun ja pikkukaupunkien ihmiset mukautumaan tahtoonsa, hyväksymään itse päättämänsä puhekielen normistot ja olemaan haastamatta ylhäältä määrättyjä tulkintoja hyvien yhteiskuntien ja hyvän elämän ominaisluonteesta. Kaikki muu on nykyään pahaa ja vaarallista ”rasismia” ja ”nationalismia”, äärioikeistolaista “populismia”, ”valkoista ylivaltaa” ja peräti ”patriarkalistis-heteronormatiivisuutta” – tai ihan jonkin muun lajityypin ”vihaa”.
Oman maan kansalaisia ei näiden elittien mukaansa saa erityisesti suojella, suosia tai etuoikeuttaa yli toisten maiden kansalaisten, saati sitten yli vailla omaa kansakuntaa olevien ”paperittomien”. Monikulttuurisuutta on määrä juhlistaa ja voimauttaa, samoin toinen toistaan pienempiä seksuaalivähemmistöjä. Varsinkin maahanmuuttajia on määrä tukea, mikäli he tulevat euroatlanttisen kulttuuripiirin ulkopuolelta tai edustavat muita uskontoja kuin kristinuskoa ja juutalaisuutta. Mutta juutalais-kristilliseen etiikkaan pohjaavat yhteiskunnalliset käytänteet ja arvoarvostelmat – siis koko länsimaisten yhteiskuntien pitkä historiallinen jatkumo – ovat määritelmällisestikin sortavia ja ”rasistisia”, ja niistä täytyy päästä eroon.
Jopa sanoista ”demokratia” ja ”oikeusvaltio” tehdään talismaattisia taikasanoja, joiden alituisella iskulausemaisella toistolla mainostetaan eliitin omaa moraalista ylemmyyttä – mutta samalla sivuutetaan sellaisten demokraattisten vaalien tulokset, joissa rahvaan enemmistö äänestää ”väärin”, woken vastaisesti. Myös oikeusvaltioperiaatteen ytimen – kaikkien ihmisten yhtäläisyyden lain edessä – voi hyvin sivuuttaa, kun on tarvis rangaista niitä ”vääriä” sanoja julkisesti käyttäviä, jotka eivät suostu polvistumaan ja palvomaan woken uusien toteemien edessä.
Hyvin kauas on kuljettu kansallisen heräämisen ajoista 1860- ja 1870-luvuilla, jolloin juurikin oikeusvaltiosta ja kansanvallasta ensimmäistä kertaa tehtiin suomalaisen kansallisen projektin ydin, kuten niin monen muunkin tuon ajan länsimaan vastaavien projektien. Silloin myös yliopisto-, media- ja poliittinen eliitti halusi mainostaa kansanomaisuuttaan ja päästä kosketukseen tavallisten ihmisten arvojen ja elämäntapojen kanssa. Vain sitä kautta tultiin oikeasti suomalaisiksi.
Samaa harjoittivat tuon ajan eliitit muissakin länsimaissa. Sekä brittikonservatiivien Tory Democracy -liike että Abraham Lincolnin republikaaninen puolue Yhdysvalloissa, kuten vastaavat liikkeet manner-Euroopassa, tietoisesti pyrkivät sitouttamaan eliitit ja rahvaan toisiinsa, ja siinä tehtävässä ne jalkautuivat tavallisen kansan pariin, kuuntelivat tätä kansaa ja oppivat tältä kansalta.
Suomalainen eletyn elämän historiallinen jatkumo ja sille rakennetut kulttuuri ja instituutiot ovat osin erilaisia kuin nämä brittiläiset, yhdysvaltalaiset ja manner-eurooppalaiset. Mutta on myös paljon yhteistä, koska näistä kukin pohjaa aivan samaan juutalais-kristilliseen etiikkaan ja siitä johdettuihin yhteiskunnallisiin käytänteihin, mukaan lukien kansanvaltaan sekä sanan- ja uskonvapauteen. Kun nämä tulevat uhatuiksi, on koko länsimaisen sivilisaatio uhattuna.
Läpi länsimaiden tavallinen kansa uskoo näihin käytänteihin edelleen ja haluaa jatkaa niiden uomassa. Eliitti ei anna lupaa. Mutta demokratiassa kansa ei voi olla väärässä. Mitä se haluaa, on sama asia kuin demokratia, kansanvalta. Juurikin tätä haluavat voimauttaa nuo woken tuomitsemat niin sanotut populistit: tavallisen kansan viisauden nostamista erinäisten eliittien valtapyrkimysten yläpuolelle, sen tuntemuksien kuulemista ja sen ilmituomien halujen mukaan toimimista.
Onko liian myöhäistä pelastaa tällaista kansanvaltaa niiden harvain käsistä, jotka väittävät ainoina tietävänsä, mitä demokratian tulee tarkoittaa – sanoo kansa sitten mitä sanoo? Vai jääkö jäljelle lopultakin vain puhdas valta, harvainvalta? Varoitukset eivät enää ole huutavien ääntä korvessa, ja vastareaktio kansanvallan alasajoon on paitsi ollut käynnissä jo jonkin aikaa, myös koko ajan leviämässä. Ei ole liian myöhäistä pelastaa, mitä pelastettavissa on.
Markku Ruotsila
Kirjoittaja on professori LCC International Universityssa, Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian dosentti Tampereen yliopistossa. Hänen viimeisin kirjansa on Trumpin Amerikka — Yhdysvallat kulttuurisotien taistelukenttänä (2024, Basam Books).
**Tämä kirjoitus on julkaisu Suomen Mieli -lehden numerossa 3/2024.