Sam Inkinen: Tuttu ja tuntematon Snellman (osa 2/2)
Sivistyksen ja suomen kielen puolestapuhuja
Mitä olennaista annettavaa ajattelija-pedagogi-puhuja-sanomalehtimies Snellmanin henkisellä ja intellektuaalisella perinteellä on nykymuotoisessa globaalissa, digitaalisessa ja hyperkytkeytyneessä maailmassa? Kysymys voi tuntua erityisen tärkeältä 2020-luvun yhteiskunnallisten melskeiden ja niin sanottujen VUCA-ilmiöiden (pandemiat, sodan ja väkivallan kuvastot, maailmanpolitiikan yllätykset, talouden turbulenssit…) keskellä. [13]
Syvennytäänpä hetkeksi Snellmanin keskeisiin filosofis-yhteiskunnallisiin ideoihin. Kansallisfilosofin pohdiskeluissa sivistyksellä (ruots. bildning, saks. Bildung) on hyvin tärkeä rooli yksilön, yhteisön ja kansakunnan kehityksen mahdollistajana. Snellmanin ajattelussa ja toiminnassa korostuivat muun muassa kansallisen identiteetin, kulttuurin, sivistyksen ja yhteiskunnallisen progression ihanteet ja tavoitteet.
Tällaisille ajatuksille on helppo nyökytellä, mutta esimerkiksi sanan ”sivistys” sisältöä voidaan toisaalta myös määritellä hyvin monilla ja erilaisilla tavoilla. [14] Perinteinen lukeneisuus ja oppineisuus sekä vaikkapa kielitaito ovat omassakin ajassamme olennaisia sivistyksen tunnusmerkkejä. Toisaalta sivistys voi ilmetä monenlaisina käytännön tietoina ja taitoina (esimerkiksi kykynä hyödyntää tietokonetta ja -verkkoja tai vaikkapa gastronomisten keitto- ja keittiötaitojen hallintana). Yleisellä tasolla sivistys voi näkyä muun muassaa tietynlaisena älyllis-kulttuurisena uteliaisuutena ja ennakkoluulottomana suhtautumisena ympäröivään maailmaan sekä tuoreeseen tietoon ja uuden oppimiseen. Sivistys tarkoittaa usein myös kohteliasta, avointa ja empaattista perusasennetta omaan toimintaympäristöön, myönteisiä tuntemuksia sekä niin sanottua sydämen sivistystä muita ihmisiä ja aikalaisia kohtaan. Se siis tarkoittaa myös eettistä valveutuneisuutta, aitoa halua hedelmälliseen dialogiin sekä olennaisia keskustelu- ja viestintätaitoja.
Tähän voidaan jatkaa, että sivistys on monen nykyihmisenkin mielestä ennen kaikkea tietynlainen mielentila ja orientaatio menneeseen, nykyiseen sekä tulevaan aikaan ja niiden kulloiseenkin ”henkeen” liittyen. Niinpä sivistys merkitsee muun muassa sitä, ettei historiaa ja menneen maailman tapahtumia vain mekaanisesti säilötä arkistoiksi, kokoelmiksi ja luetteloiksi museoihin, vitriineihin ja historiankirjoihin, vaan että menneisyyys on henkevästi läsnä nykyisyydessä.
Näin ymmärrettynä sivistys merkitsee muun muassa sitä, että eilispäivän ihmiskohtalot (vaikkapa Suomen kansallisen herätyksen kannalta olennaisen Lauantaiseuran jäsenten & heidän teoksissaan kuvaamiensa mielenkiintoisten aikalaisten elämäntarinat) sekä yleisemmät yhteiskunnalliset tapahtumat ja kehityskulut ovat elävästi läsnä omassa 2020-luvun nykyajassamme ja arjessamme antamassa perspektiiviä sekä kulttuurista selkänojaa niin nykyisyyttä kuin huomispäivää koskeville linjauksille. Edellä jo mainitun juhlavuonna 1981 julkaistun Tuntematon Snellman -teoksen kirjoittajat kiteyttävät asioita seuraavasti:
Ihminen ei ollut Snellmanille vain yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen toimintaan osallistuva ’sosiaalinen eläin’, vaan myös autonominen iäisyysolento, jonka henkinen kasvu oli ajatonta ja rajatonta: ”Tässä harrastuksessa, taipumuksessa, rakkaudessa yleisinhimilliseen ilmenee kaikki tosi sivistys”. Suuri tietomäärä on hänen mukaansa mahdollinen ilman tätä rakkautta ja toisaalta todellinen sivistys on mahdollinen ilman suurta tietomäärää. Sivistys ei ole läksynlukua. ”Sivistystä ei voida määritellä muuten kuin haluksi ja kyvyksi kulkea eteenpäin totuuden ja rakkauden tiellä.” [15]
Tähän sitaattiin voisi jatkaa, että aito sivistys ei ole väkinäistä rehkimistä kohti pateettista maalia tai tiukkaa, määriteltyä päämäärää. Pikemminkin se on kuin raikasta ilmaa ja elintärkeää happea – siis myös etuoikeus, jota ihmisinä, kansalaisina ja aikalaisina jatkuvasti hengitämme. Filosofi Eero Ojasen sanoin ”[s]ivistys on […] ontologinen käsite, ihmisen olemus. Snellman korostaa että sivistys tai ihmisyys ei ainakaan ole utopia, jokin määrätty ihannetila joka pyrittäisiin saavuttamaan ja jonka mahdollinen saavuttaminen merkitsisi myös liikkeen ja kehityksen pysähtymistä. Sivistys on joka hetki tosiasia, se on toteutunut tila jossa ihminen on, ja tuohon toteutuneeseen tilaan sisältyy joka hetki olennaisena pyrkimys eteenpäin.” [16]
Sana ”eteenpäin” on mainittu edellä jo parikin kertaa. Kulttuurikriittinen kommentoija voisi tässä kohdin huomauttaa, että ”pyrkimys eteenpäin” on toki jo 1700-luvun valistuksesta lähtevä moderni idea – ja samalla myös vuosituhannen taitteen ihmisille jopa jonkinlainen pakkomielle – varsinkin filosofis-teologisen viisausperinteen, perenniaalisen filosofian (lat. philosophia perennis), eri uskontojen mystiikan tai muun ”ikuisuusperspektiivin” silmin asioita katsellen.
Niin tai näin, snellmanilais-ahlmanilais-paasikivimäinen ”eteenpäin” on ollut ja monessa mielessä on yhä edelleen keskeinen suomalainen sivistysihanne. Yhteiskunnan kehittämisen ja eri aikakausien kulttuuristen ulottuvuuksien ohella kyse on ihmisyyden syvästä ytimestä. Eero Ojasen sanoin ”[s]ivistys ei ole vain jokin ihmisen ominaisuus tai jokin tavoite, johon ihminen pyrkii vaan sivistys ainakin Snellmanin ’praktisessa filosofiassa’ on enemmän. Se on ihmisyyden olennainen sisältö tai itse asiassa se on jopa ihmisyyden synonyymi.” [17]
Summa summarum: filosofi-valtiomies J. V. Snellman uskoi, että kansakunnan henkinen ja aineellinen kehitys kulkevat käsi kädessä. ”Praktisen filosofian” ohella on puhuttu valtiomiehen harjoittamasta ”poliittisesta filosofiasta”. [18] Hän painotti sivistyksen roolia niin yksilön kuin yhteiskunnan kehityksessä, sillä sivistys oli myös tie kohti korkeampaa tietoisuutta, vapautta, henkistä kasvua, tietotaitoa sekä oppimisen ja osaamisen prosesseja. Kansallinen identiteetti, kieli sekä monenlaiset henkiset ja materiaaliset prosessit ovat keskeisiä tekijöitä kansakunnan olemassaololle. Eero Ojasen teos Henki ja sivistys (2016) tavoittaa jotakin hyvin olennaista Snellmanin filosofis-sivistyksellisistä juurista:
Ihmisyys, ja siten sivistys, on Snellmanille aina yhtä aikaa tosiasia ja tavoite. Sivistys on luonteeltaan olennaisesti pyrkimystä, se on kasvua, etenemistä kohti parempaa ja sellaisena pidettyä. […] Sivistys ei ole jokin tila, se ei ole paikallaan oleva asia, vaan se on suunta, ihmisen tarkoitus. Sellaisena sivistys on nimenomaan objektiivinen tosiseikka, ja vieläpä kaikkein vahvin sellainen.” [19]
Vuonna 1981 sata vuotta kansallisfilosofin kuolemasta
Snellmania juhlittiin merkittävällä tavalla vuonna 1981, kun hänen kuolemastaan oli kulunut sata vuotta. Yksi tämän kirjoituksen alkuun valituista mottositaateista on peräisin juhlavuonna julkaistusta Kyösti ja Päivi Skytän kirjasta Tuntematon Snellman (Kirjayhtymä 1981). Teoksen takakannessa muistutetaan lukijaa siitä, että Valtioneuvosto oli nimennyt vuoden 1981 ”sanomalehtimies, kirjailija, filosofi, professori ja senaattori” J. V. Snellmanin juhlavuodeksi. Oivaltavaa takakansitekstiä (joka on päivätty Helsingissä 1.3.1981) on perusteltua siteerata tässä yhteydessä hieman pidemmin:
Mikä tekee suurmiehestä suurmiehen? Ajattomuus – se tietenkin, onhan suurmies aina ajankohtainen. ”Tuntematon” on suurmies sen vuoksi, ettei hänen tulemistaan voi ennustaa. Snellmanin aikana oli monta suurmieskandidaattia […]. Jokainen aikakausi painottaa suurmiehen elämäntyötä omalla tavallaan. Tästä syystä 80-luvun Snellman on aivan toinen kuin 30-luvun Snellman. Snellmanin suuruutta osoittaa myös se, että niin oikeisto kuin vasemmistokin pyrkii omimaan hänet itselleen.
Myös Suomalaisuuden Liitto osallistui kansallisfilosofin juhlavuoteen julkaisemalla Kai Huovinmaan toimittaman teoksen J. V. Snellman ja nykyaika. Kirjoituksia ja esitelmiä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä henkisestä perinnöstä. Julkaisu perustuu osittain vuonna 1979 Säätytalolla Helsingin Kruununhaassa järjestetyn tilaisuuden aineistoon. Kuuden asiantuntija-artikkelin lisäksi siinä on mukana loppuun sijoitettu Matti Kinnusen laatima ”J. V. Snellman -bibliografiaa”.
J. V. Snellman ja nykyaika -julkaisun saatesanat on päivätty marraskuulle 1980. Niissä todetaan muun muassa seuraavaa: ”Suomalaisuuden Liitto on perustettu J. V. Snellmanin satavuotismerkkipäivänä 1906. Tämä yhteys ei alun alkaenkaan ollut sattuma, ja liitto on vuosikymmenien kuluessakin pyrkinyt olemaan Snellmanin aateperinnön vaalija ja välittäjä.” [20] Samoissa saatesanoissa myös todetaan aikaisempien vuosikymmenten kehitykseen ja kulttuurisiin käänteisiin liittyen, että ”[y]hteiskunnallisten, poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden muutoksissa on Snellmanin ajatuksia ja toimien tarkoitusperiä tulkittu monin eri tavoin” ja että mielenkiintoa
on osoitettu muun muassa koko puoluepoliittisen kentän leveydeltä. Snellmanin ajatusten kaikupohjana on ollut ja on edelleenkin koko suomalainen yhteiskunta. Tämä pakottaa tutkimaan Snellmanin tuotantoa yhä uudelleen, ja samalla se kuvastaa Snellmanin aateperinnön ominaispainon suuruutta. [21]
Suurmies Snellmanin ajatuksia, toimintaa ja merkitystä arvioidessa monenlaiset – ja myös hyvin erilaiset – tulkinnat, kytkennät ja painotukset ovat siis (olleet) mahdolliset. Senkin vuoksi hän on filosofina, älykkönä sekä Suomen kansallisena herättäjänä ollut eri aikoina eri tavalla ajankohtainen. Tämä suvereenisti suomalainen ja suvereenisti eurooppalainen, myös henkilöhistorialtaan poikkeuksellisen mielenkiintoinen 1800-luvun vaikuttaja-aikalainen on kelvannut monenlaisten aatteiden, ihanteiden ja asioiden tulkiksi ja esikuvaksi. [22]
Kiteyttäen voitaneen vielä sanoa, että kullakin menneellä ja tulevalla ajalla on (ollut) oma Snellmaninsa. Tuntematon Snellman -kirjan tekijöiden teoksensa alkuun sijoittamat avaussanat otsikolla ”MIKSI TUNTEMATON?’” [23] kuvastanevatkin verraten hyvin filosofi-professori-senaattori-opettaja-puhuja-lehtimiehen monikasvoista ja -roolista henkilöprofiilia:
Historia on aina oman aikamme historiaa, oman sukupolvemme historiaa, oman yhteiskuntaluokkamme historiaa, vieläpä oman sukupuolemme historiaa:
J. V. Snellman – Runebergin ja Lönnrotin ystävä – on toinen kuin tämän päivän patsas-Snellman.
30-luvun Snellman on toinen kuin 70-luvun Snellman.
Oikeiston Snellman on toinen kuin vasemmiston Snellman.
Suomen ruotsalaisten Snellman on toinen kuin Suomen suomalaisten Snellman.
Miesten Snellman on toinen kuin naisten Snellman.
Tekijät
Näin 2020-luvun sosioteknisessä kontekstissa – siis Internetin, digimedian, mobiiliviestimien, droonien, satelliittien ja avaruusmatkailun tahdittamassa EU- ja Nato-Suomessa – nykylukijan on syytä muistaa, että juhlavuonna 1981 elettiin hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa ja (maailman)poliittisessa todellisuudessa kuin nyt. Tuolloin elettiin kylmän sodan, maailman kahtiajaon ja YYA-Suomen dramaattista, mustavalkoista aikaa.
Ottakaamme taas mielen aikakone käyttöön ja siirtykäämme hetkeksi historiaan. Ajatus neljä–viisi vuosikymmentä sitten niin Euroopan yhteisön (myöhemmältä nimeltään Euroopan unioni) kuin varsinkaan Naton jäsenyydestä oli niin Suomen tasavallan poliittisille päättäjille kuin laajoille kansankerroksille monella tavalla vieras, kaukainen ja epärealistiselta kuulostava idea. Suomi sijaitsi ja joutui elämään ”Impivaarassa”: idän ja lännen välissä, pohjolan periferiassa, kaukana Euroopan ja maailman sivistyskeskuksista (ja tuohon aikaan ilman nykymuotoisia, lähes reaaliaikaisia kommunikaatioyhteyksiä).
Jotakin tuosta ajasta kertoo sekin, ettei maatamme välttämättä löytänyt esimerkiksi ulkomaan matkoillaan Keski- ja Etelä-Euroopan sääkartoilta – saatikka, että satunnainen ulkomaalainen (varsinkaan muu kuin ruotsalainen, norjalainen tai saksalainen) olisi koskaan fyysisesti käynyt Suomessa. Tämä osaltaan selittää monet maastamme syntyneet hullunkurisetkin myytit, mielikuvat ja väärinymmärrykset.
Toisen maailmansodan jälkeistä maailmaa luonnehtivat tiukat poliittis-yhteiskunnalliset ”totuudet”, maailman kahtiajako (NL:n ja USA:n johtamiin leireihin ja etupiireihin), kylmä sota, jälleenrakennuksen myötä syntyneet Saksan ja Japanin talousihmeet sekä monenlaiset yhteiskunnalliset jännitteet ja mielenilmaisut. Muutoksia tapahtui myös maailmankartalla. Esimerkiksi monet Afrikassa ja Aasiassa sijainneet länsivaltojen siirtomaat itsenäistyivät 1960-luvulla, joka oli vuosikymmenenä muutenkin muutoksia, melskeitä sekä värikästä (populaari)kulttuurista karnevaalia täynnä.
Seuraavalla vuosikymmenellä eli 1970-luvulla koettiin muun muassa yleistä huolta ja turvattomuuden tunnetta syventänyt öljykriisi sekä väkivaltaisen terrorismin aalto. Tuo 1960–1980-lukujen ajan henki voi tuntua nykyihmisestä sekä läheiseltä että kaukaiselta. Niin maailmankartta kuin geopoliittiset ja kulttuuriset asetelmat olivat tuolloin kuitenkin hyvin erilaiset kuin 2020-luvulla. Esimerkki: Snellmanin juhlavuonna saatettiin todeta kylmän sodan ja rautaesiripun ilmapiirissä sekä Berliinin muurin varjossa kahden Saksan eli Länsi-Saksan (Westdeutschland; virallisesti Bundesrepublik Deutschland) ja Itä-Saksan (Ostdeutschland, virallisesti Deutsche Demokratische Republik, DDR) osalta seuraavaa:
Suurin osa maailman valtioista on syntynyt kahden maailmansodan jälkeen ja on supervaltioiden rinnalla enemmän tai vähemmän pieniä ja köyhiä valtioita. Siksi snellmanilainen valtio- ja kansallisuusfilosofia on tänään [siis vuonna 1981; artikkelin kirjoittajan huomio] ajankohtaisempi kuin koskaan. Snellmanin kansallisuusfilosofialla olisi varmaan sanottavaa myös tämän päivän Saksalle, joka on kieleltään sekä kulttuurisilta ja historiallisilta juuriltaan yksi kansa, mutta joka on jaettu kahdeksi valtioksi. [24]
Maailma muuttuu, Eskoni. Euroopan ja muun maailman suureksi riemuksi pahamaineinen kylmän sodan symboli eli Berliinin muuri murtui (saks. Mauerfall) marraskuussa 1989. Saksan jälleenyhdistyminen (saks. Deutsche Wiedervereinigung) puolestaan merkittiin aikakirjoihin 3. lokakuuta 1990. Nämä tapahtumat ovat olleet vuosituhannen taitteen sukupolvikokemuksen kannalta huomattavan tärkeitä ja symbolisesti latautuneita. Toisaalta on todettava, että jälleenyhdistyneen Saksan yhteiskunnalliseen kehitykseen on liittynyt vuosituhannen molemmin puolin myös monenlaisia haasteita, jännitteitä ja kysymysmerkkejä.
Vaan palataanpa suomalais-eurooppalaiseen Snellmaniin ja hänen henkisen perintönsä vahvuuksiin. Snellmanilaisittain ajateltuna kansallistietoisuus ja -henki, kansalliskielet sekä sivistys ja kasvatus eri muodoissaan luovat perustan dynaamiselle, alati kehittyvälle sekä uutta oppivalle kansakunnalle. Niin teknologiset kuin yhteiskunnalliset innovaatiot (esim. uudet viljelystekniikat ja -tavat) ovat merkittävä mahdollisuus paremman huomisen melioristisessa luomistyössä – vaikka Snellmanin aikalaiset eivät toki tällaista sanastoa käyttäneetkään.
Historiaa kirjoitetaan usein suurten valtioiden ja kansakuntien näkökulmasta. Tämä huomioiden Suomen kansallisfilosofin tausta ja näkökulma ovat globaalissa maailmassa virkistävällä tavalla erilaiset. Pienikin on kaunista; pienikin on oivaltavaa; pienestä, luovasta ja ketterästä voi olla esimerkiksi jopa itseään suuremmille voisimme hieman aforistisestikin sanailla. Kyösti ja Päivi Skytän teoksessa todetaan hieman kuin kommenttina tutkimustyössä, aikalaiskeskustelussa ja historiankirjoituksessa usein havaittavaa suurvaltadominanssia kohtaan näin:
Snellmanin teksteistä välittyy – mikäli tahdomme nähdä – päinvastainen historiankuva: elävä kiinnostus pieniin samoin kuin herääviin ja itsenäisyyteen pyrkiviin kansoihin, niiden vaikeuksiin, jo itsenäistyneiden kansakuntien suhteisiin naapurivaltioihin ja suurvaltoihin, maiden valitsemiin yhteiskunnallisen kehityksen teihin, talousjärjestelmiin jne. [25]
Aleksis Kiven (oik. Alexis Stenvall; 1834–1872) Nummisuutareiden (1864) sanoin: ”Niin muuttuu maailma, Eskoni”. Mielen aikakoneella voimme halutessamme siirtyä 1800- ja 1900-luvun kansallisten havahtumisten, koululaitoksen ja kansansivistystyön kehittämisen, vähitellen moniarvoistuvan sanomalehdistön ja populaarimedian, eri kansakuntien itsenäistymispyrkimysten sekä heräämis- ja syntymisvaiheessa olevien kansallisvaltioiden aikaan eri puolilla planeettaa.
Teesi, antiteesi, synteesi… Hegeliläis-snellmanilainen dialektiikka on yksi tapa ymmärtää omassakin ajassamme erilaisten kulttuuristen ilmiöiden ja virtausten, (mega)trendien ja vastatrendien välisiä jännitteitä sekä maailman muutosdynamiikkaan liittyviä voimia ja syy–seurausketjuja. Snellman aikalaisineen mielsi kansallisen identiteetin ja kielen välttämättöminä komponentteina kansakunnan olemassaololle, elämälle ja kehitykselle. Tältä pohjalta ovat myös rakentuneet monet kansallisvaltiot – joiden vankkaa asemaa ja merkitystä on toisaalta viime vuosikymmenien kansainvälistymis- ja globalisaatiokehitys osaltaan horjuttanut.
Voidaan myös nähdä, että Snellman sovelsi saksalaisen ”superfilosofin” Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770–1831) filosofis-teoreettista ajattelua Suomen suuriruhtinaskunnan ja sen asukkaiden erityisiin olosuhteisiin. Hengen kehitys ei snellmanilaisittain ymmärrettynä tapahdu vain planeetanlaajuisessa suuren maailman mittakaavassa, vaan se näyttäytyy myös yksittäisissä ja pienissäkin kansakunnissa, joiden kieli, kulttuuri ja identiteetti ovat (kansallis)hengen olennaisia ilmentymiä.
Kerrataanpa vielä: hegeliläinen ”henkeä” (saks. Geist) korostava filosofia, historiankäsitys ja dialektiikka on sitä, että maailma ja yhteiskunta kehittyvät jatkuvana prosessina ristiriitojen (teesi, antiteesi, synteesi – uusi antiteesi, uusi synteesi…) kautta. Tuleva kansallisfilosofi Snellman oli puolustanut Hegeliä jo vuoden 1835 latinankielisessä väitöskirjassaan Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura (suom. Akateeminen väitöskirja Hegelin järjestelmän absolutismin puolustamiseksi). [26]
1830-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Snellman toimi Helsingin yliopiston piirissä, mutta varsinainen yliopistoura ei tässä vaiheessa lähtenyt lentoon – keskeisenä syynä asiaan muun muassa hallintoon liittyneet erimielisyydet. Niinpä teoreettisesti suuntautunut akateeminen älykkö ja opettaja mutta myös särmikäs käytännön mies Snellman matkusti nyt synnyinmaahansa Ruotsiin sekä sieltä edelleen merkittävään eteläisen Saksan yliopistokaupunkiin Tübingeniin (joka sijaitsee lähellä Stuttgartia Baden-Württembergissä ja joka yhdistetään vahvasti myös G. W. F. Hegelin nimeen).
Suomalaisfilosofi saapui Tübingeniin syksyllä 1840 ja laati hyvin nopealla aikataululla filosofisen pääteoksensa Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit, josta käytetään usein suomenkielistä lyhyempää muotoa Persoonallisuuden idea (1841). Snellman vietti Tübingenissä aikaa reilut puoli vuotta poistuen keväällä 1841, eikä palannut kaupunkiin enää koskaan myöhemmin. Persoonallisuuden idean esipuhe on päivätty 12. toukokuuta 1841 eli Snellmanin 35-vuotispäivänä. Tuohon aikaan hegeliläisyys oli jakaantunut nuorhegeliläisyyteen (Hegelin koulukunnan vasemmistoon) ja vanhahegeliläisyyteen (Hegelin koulukunnan oikeistoon). Snellmania itseään on luonnehdittu näissä kiistoissa ”vasemman keskustan hegeliläiseksi”. [27]
Tässä yhteydessä on todettava, että Hegelillä ja Snellmanilla on monista filosofisista yhteyksistään huolimatta myös selvät eronsa. Hegeliläisen ja snellmanilaisen yhteiskuntafilosofian ero liittyy muun muassa siihen, että saksalaisella oppi-isällä painottuu ajattelussaan valtion merkitys, kun taas Suomen tulevalla kansallisfilosofilla korostuvat muun muassa kansallishengen ja -kirjallisuuden, kansalaisten käyttämän kielen sekä suomenkielisen sanomalehdistön (so. kansakuntaa palvelevan julkisuuden ja sivistystyön sekä tavallaan myös kansan- ja populaarikulttuurin) merkitys.
Monet Snellmanin ideoista ovat relevantteja niin nykyajan kuin tulevaisuuden ihmiselle – ja varsinkin juuri Suomen tasavallan kansalaisille, sillä juuri Suomen ja sen kansallisfilosofin välillä on vahva, väkevä kohtalonyhteys. Sivistysprosessin, kulttuurisen dialogin ja dialektiikan kautta yksilö, yhteisöt ja yhteiskunta kehittyivät kohti korkeampaa tietoisuutta ja vapautta.
Lopuksi: monikasvoinen, monien tulkintojen Snellman
Edellä jo todettiin, että kullakin ajalla on oma Snellmaninsa. Niinpä 2020-luvun Snellman on epäilemättä toinen kuin 1840-luvun, 1880-luvun, 1910-luvun, 1930-luvun tai vaikkapa 1980-luvun Snellman.
Viimeaikaisessa Snellman-tutkimuksessa ja -kommentoinnissa on myös kiinnitetty aiempaa rohkeammin huomiota hänen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin virheisiinsä kuten toimintaan senaattorina ja vallankäyttäjänä 1860-luvun jälkipuoliskon nälkäkriisin aikana. [28] Monien vuosikymmenten aikana syntynyt ja vahvistunut, osittain ehkä vinoutunutkin ”Snellman-kultti” on näin myös uudenlaisen kritiikin ja demystifioinnin kohde.
Entäpä Snellmanin ajankohtaisuus ja relevanssi hänen elämänsä jälkeen 1900- ja 2000-luvun Suomessa? Selvää on, että Snellman on nykyihmisenkin kannalta runsaasti mielenkiintoisia ideoita ja näkökulmia esittänyt filosofi mutta myös pragmaattinen ja epäsovinnainen toiminnan mies. Voikin hieman ihmetellä sitä, ettei hänen elämästään ole laadittu enemmän av-dokumentteja tai elokuvia.
Huomionarvoista on, että pari sukupolvea sitten vuonna 1960 todettiin Näin puhui Snellman -teoksen johdannossa, kuinka ”Snellman on […] hämmästyttävän, iskevän ajankohtainen kirjailija; ajankohtaisuutta ei ole tarvinnut edes tavoitella. Snellman on lyhyesti sanoen suomalainen sanomalehtimies kaikkia aikoja varten.” [29]
Jo edellä on painotettu sitä, että kansallisfilosofin elämässä ja tuotannossa yhdistyvät toisaalta teoreettinen ja filosofinen, toisaalta hyvinkin käytännöllinen ja (inho)realistinen näkemys sivistyneen, valistuneen yhteiskunnan kehittämiseen liittyen. Tämä kaikki osaltaan selittänee sen, että kansallisfilosofi on säilyttänyt relevanssinsa ja ajankohtaisuutensa meidän päiviimme asti. Tuntematon Snellman -teoksen sanoja lainataksemme:
”Reflektoiva” – ajatteleva, mietiskelevä, pohdiskeleva tietoisuus merkitsee juurille palaamista. Mietiskely vahvistaa toiminnan motivaatiota, ja toiminta lisää mietiskelyn tarvetta – toiminta ja mietiskely, mietiskely ja toiminta luovat kansakunnan poliittisen johtajiston, eliitin. Johtajistoa ei anneta ulkoa, se syntyy kansakunnan kohdussa, sen sisäisen kehityksen tietä.
Mietiskelyn ja toiminnan vuorovaikutuksesta syntyy se kansallistietoisuus, joka on välttämätön laadukkaalle poliittiselle toiminnalle.
Valtiollista elämää ja hallintoa ei voida rakentaa henkiseen tyhjiöön – ensin on luotava kansallistietoisuus joka sitä kannattaa ja muovaa. [30]
Hegelin ohella J. V. Snellmanin ajatuksia (tai muutenkaan viime vuosisatojen Zeitgeist-pohdiskeluja) on mahdoton muistella ilman niin ikään saksalaista filosofi Johann Gottfried von Herderiä (1744–1803). Herder oli paitsi filosofi myös Sturm und Drang -nimellä (suom. ”Myrsky ja kiihko”) tunnetun kirjallisen suuntauksen keskeisistä kirjailijoista, yhdessä sellaisten saksalaisen sivistyksen klassikoiden kuin Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) ja Friedrich Schiller (1759–1805) kanssa. Herderin johtoajatus koski orgaanisen kansan muodostamaa valtakuntaa, ja häntä pidetäänkin kulttuurisen nationalismin isänä.
Snellmanilaisittain ajateltuna ja tulkittuna kansallinen henki – kuten vaikkapa suomalaisuus – tarvitsi 1800-luvulla ja tarvitsee yhä edelleen kielensä ja kulttuurinsa kehittyäkseen täyteen luovaan kukkaansa ja potentiaaliinsa. Tämä vahvasti kansallinen näkökulma johti Snellmanin konkreettisiin toimiin kuten suomen kielen aseman puolustamiseen ja suomalaisen kulttuurin kehittämiseen.
On tämän kirjoituksen loppulauseiden aika. Suomen kansallisfilosofi Snellman uskoi, että kansakunnan täytyi vahvistaa omaa kansallista henkeään saavuttaakseen paikkansa maailmanhistoriallisessa kehityksessä. J. E. Salomaa kirjoittaa vuoden 1944 Snellman-elämäkerrassaan suurmiehen älystä, oivalluskyvystä, voimasta ja ainutlaatuisuudesta näin mahtipontisesti:
Snellman on selvemmin kuin kukaan toinen nähnyt sen päämäärän, jota kohti kansamme on pyrittävä, osoittanut tien, miten tuo päämäärä saavutetaan, ja itse tehokkaasti ja johdonmukaisesti työskennellyt päämäärän saavuttamiseksi. Tässä hänen valtiomiestoiminnassaan – hänen ”poliittisessa filosofiassaan” – yhtyvät profeetallinen näkemys, harvinainen sitkeys ja itsepintaisuus sekä pettämätön taitavuus. Enemmän kuin kukaan toinen yksilö Snellman elämäntyöllään on vaikuttanut koko Suomen kansan myöhempään historialliseen kehitykseen, johtanut sen uusille urille, opastanut tielle, joka sittemmin on tehnyt valtiollisen itsenäisyyden ja kansallisen kulttuurielämän mahdolliseksi. Snellman ei ole vain Suomen kansallisfilosofi, vaan hän on enemmän kuin kukaan muu Suomen kansan ”suuri mies”. [31]
Elämässään monikasvoinen ja hyvinkin erilaisia päähineitä kantanut J. V. Snellman on toimintansa ja kirjoitustensa kautta edelleen hyvin mielenkiintoinen ja epätavallinen aikalainen. Hän oli 1800-luvulla ja varsinkin nuoruutensa vuosina väkevä ja uudistusmielinen radikaali, vanhoja rakenteita ja establishmenttia kyseenalaistanut kulttuuripersoona sekä dynaaminen toiminnan mies – siis aito ja todellinen “muutoksen henki” staattisten patsaiden ja muistomerkkien takana.
Hegeliläinen idealismi, snellmanilainen kansallisfilosofia, nyky-Suomen haasteet ja mahdollisuudet… Tämä kirjoitus aloitettiin Snellmanin Valtio-oppi-teoksen (alkup. Läran om staten, 1842) puhuttelevilla sanoilla. Kirjoitus on luonnollista lopettaa samaan lähteeseen:
Jos kutsumme kansakuntaa tiettynä ajankohtana luonnehtivaa tiettyä tietoa ja tiettyjä tapoja kansallisuudeksi, niin isänmaallisuus on sitä tahtoa, joka antaa herätteen kansallisuuden kehitykselle ja pitää sitä yllä yleisinhimillisen sivistyksen tiettynä muotona.
Kansallishengeksi kutsumme puolestaan isänmaallisuutta ja kansallisuutta yhdessä, kun puhumme esimerkiksi kansan vahvemmasta tai heikommasta, enemmän tai vähemmän elävästä kansallishengestä.
Loppuviitteet (osa 2/2):
13. VUCA on muodostunut tärkeäksi 2000-luvun ajan henkeä ja aikalaistunnetta kuvaavaksi sanaksi, joka on johdettu lyhenteenä englannin kielen sanoista volatility, uncertainty, complexity, ambiguity. VUCa-ilmiöistä ja epävarmuuden ajasta ks. tarkemmin esim. Inkinen 2023, 206, 222–223.
14. Hengen, sivistyksen, filosofian, historian, kulttuurin ja sivilisaation monenlaisista mielenkiintoisista ulottuvuuksista, tulkinnoista ja painotuksista ks. esim. Rantala 2013; Ojanen 2016; Kallio 2021.
15. Skyttä & Skyttä 1981, 283–284.
16. Ojanen 2016, 197.
17. Ojanen 2016, 193.
18. Ks. Salomaa 1944, 241–242; Rantala 2013, 27.
19. Ojanen 2016, 196.
20. Huovinmaa 1981, 5.
21. Huovinmaa 1981, 5.
22. Yhtenä mielenkiintoisena, asioita kiteyttävänä asiantuntijatekstinä voi suositella esimerkiksi Pertti Karkaman artikkelia ”Kansallisen kulttuurin snellmanilaisista juurista” (1996).
23. Skyttä & Skyttä 1981, 5.
24. Skyttä & Skyttä 1981, 280.
25. Skyttä & Skyttä 1981, 280.
26. Mielenkiintoinen ja verraten tuore teos Snellmanin ajatuksiin, uraan ja elämään liittyen on Lauri Kallion Maailmanhenki Pohjolassa. Snellman, Hegel ja hegeliläiset (2021).
27. Luonnehdinta on peräisin Hegelin oppilaalta sekä yhdeltä hänen koottujen teostensa toimittajalta, Berliinissä eläneeltä ja vaikuttaneelta saksalaisfilosofilta nimeltä Karl Ludwig Michelet (1801–1893). Ks. esim. Kallio 2017, 365.
28. ”Vuosina 1866–68 Suomessa koettiin tähän asti viimeinen suuri nälänhätä. Parin vuoden sisällä nälkä ja kulkutaudit tappoivat arviolta 150 000 ihmistä. Nälkä vaati enemmän uhreja kuin talvi- ja jatkosota yhteensä.” (Suomen nälkävuodet; https://areena.yle.fi/podcastit/1-50088321). Traagisista 1860-luvun vuosien nälänhädän kokemuksista muistohistoriasta (mnemohistory) ja kansallisissa kertomuksissa ks. Forsberg 2020. Virpi Väisäsen nälänhädän vuosien 1866–68 kokemuksista kertovaa historiasarjaa koskevana radioarvosteluna ks. myös Oinaala 2019.
29. Ks. ”Lukijalle”; Kare 1960, vi.
30. Skyttä & Skyttä 1981, 281.
31. Salomaa 1944, 241–242.
Lähteet (osa 1/2 ja 2/2)
Forsberg, Henrik (2020). Famines in Mnemohistory and National Narratives in Finland and Ireland, c. 1850–1970. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja – Publications of the Faculty of Social Sciences 131/2020. Economic and Social History. Helsinki: University of Helsinki. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/54155d37-8af7-4032-b653-13409701c606/content
Huovinmaa, Kai (1981) (toim.). J. V. Snellman ja nykyaika. Kirjoituksia ja esitelmiä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä henkisestä perinnöstä. Helsinki: Suomalaisuuden Liitto.
Inkinen, Sam (1999). Teknokokemus ja Zeitgeist. Digitaalisen mediakulttuurin yhteisöjä, utopioita ja avantgarde-virtauksia. Acta Universitatis Lapponiensis 28. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Inkinen, Sam (2004). Elämysyhteiskunnan Zeitgeist. Havaintoja mediasta, ”sisällöistä” ja 2000-luvun aikalaiskulttuurista. Teoksessa Kupiainen, Jari & Laitinen, Katja (toim.), Kulttuurinen sisältötuotanto?, 27–43. Joensuu: Joensuun yliopiston mediakulttuurin keskus & Helsinki: Edita Publishing.
Inkinen, Sam (2009). Zeitgeist – Ajan henki. Taide & Design 2/2009, 98–107.
Inkinen, Sam (2017). Aikakaudet, henget, merkitykset – historiallis-filosofis-semioottisen ymmärryksen tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta. Synteesi 1–2/2017, 2–26.
Inkinen, Sam (2021). Ajan kameleontti. Murroskauden mietteitä ja aikalaishavaintoja. Teoksessa Itkonen, Matti & Inkinen, Sam & Heikkinen, V. A., Otteita ajasta. Murroskauden esseet, 106–250 Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.
Inkinen, Sam (2023). Havaintoja nykyajasta, teknologiasta ja sivistyksestä. Melioristinen tulevaisuuskommentti supermoderniin kameleonttikulttuuriin ja epävarmuuden VUCA-aikaan. Teoksessa Itkonen, Matti & Heikkinen, V. A. & Inkinen, Sam (toim.), Kameleonttikulttuuri. Kirjoituksia muistojen, elämysten, perinteiden ja perikadon ääreltä, 203–253. Haaga-Helian julkaisut 27/2023. Helsinki: Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.
Kallio, Lauri (2017). J. V. Snellmanin persoonallisuusfilosofia. Lectio praecursoria 1.6.2017. Ajatus 74 (1), 363–369.https://journal.fi/ajatus/article/view/74494 (julkaistu 2017-12-12)
Kallio, Lauri (2021). Maailmanhenki Pohjolassa. Snellman, Hegel ja hegeliläiset. Tampere: niin & näin.
Kare, Kauko (toim.) (1960). Näin puhui Snellman. Kirjoituksia, katkelmia, ydinlauseita. Porvoo ja Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Karkama, Pertti (1996). Kansallisen kulttuurin snellmanilaisista juurista. Teoksessa Laaksonen, Pekka & Mettomäki, Sirkka-Liisa (toim.), Olkaamme siis suomalaisia, 11–15. Kalevalaseuran vuosikirja 75–76. Helsinki: SKS.
Kinnunen, Matti (1981). J. V. Snellman -bibliografiaa. Teoksessa Huovinmaa, Kai (toim.). J. V. Snellman ja nykyaika. Kirjoituksia ja esitelmiä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä henkisestä perinnöstä, 61–71. Helsinki: Suomalaisuuden Liitto.
Oinaala, Sampsa (2019). J. V. Snellman pahensi nälänhätää, kertoo dosentti Antti Häkkinen kiinnostavassa historiasarjassa [radioarvostelu]. Helsingin Sanomat 18.3.2019. https://www.hs.fi/paivanlehti/18032019/art-2000006036960.html
Ojanen, Eero (2016). Henki ja sivistys. Paikallisuuden näkökulma J.V. Snellmanin ajattelussa Saima-lehden 1844–1846 Kuopiota käsittelevän aineiston valossa. Snellman-instituutin A-sarja 26/2016. Kuopio: Snellman-instituutti.
Rantala, Heli (2013). Sivistyksestä sivilisaatioon. Kulttuurikäsitys J. V. Snellmanin historiallisessa ajattelussa. Turun yliopiston julkaisuja / Annales Universitatis Turkuensis C 362. Turku: Turun yliopisto, University of Turku. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5380-6
Salomaa, J. E. (1944). J. V. Snellman. Elämä ja filosofia. Porvoo, Helsinki: WSOY.
Salomaa, J. E. (1948). J. V. Snellman. Elämä ja filosofia. Toinen, korjattu painos. Porvoo, Helsinki: WSOY.
Skyttä, Kyösti & Skyttä, Päivi (1981). Tuntematon Snellman. Helsinki: Kirjayhtymä.
Snellman, J. V. (1992–1998). Kootut teokset 1–24. Helsinki: Opetusministeriö. Painatus ja myynti: Edita.
Verkkolähteitä
https://fi.wikipedia.org/wiki/Fabian_Langenski%C3%B6ld
https://fi.wikipedia.org/wiki/Keisari_ja_senaattori
https://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Snellman
https://snellman.kootutteokset.fi/fi/dokumentit/valtio-oppi-tukholma-1842
Valtio-oppi (alkup. Läran om staten, 1842).
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:Printemps_des_peuples
https://www.suomenmoneta.fi/blogi/331-vain-sadalla-setelilla-miljonaariksi