Sam Inkinen: Tuttu ja tuntematon Snellman (osa 1/2)
[…] isänmaallisuus, jonka pitäisi olla kansallishengen perustana, edellyttää jo kehittynyttä kansallishenkeä, kansakunnalle ominaista yleisinhimillisen sivistyksen muotoa. Niinpä voimme vetää vain sen johtopäätöksen, että kansallishenki on jatkuvaa sivistysprosessia ja sen synty on yhtä kaukana menneisyydessä kuin kansakunnankin ja se loppuu yhtä aikaa isänmaallisuuden kanssa.
– J. V. Snellman, Valtio-oppi (alkup. Läran om staten, 1842)
En tiedä missään maassa ajattelijaa, jota suuremmalla syyllä voitaisiin sanoa ”k a n s a l l i s f i l o s o f i k s i” kuin Snellmania meillä. Hän on sellainen monessa merkityksessä, vaikka tätä nimitystä hänestä en ole huomannut ennen käytetyn.
– J. E. Salomaa, J. V. Snellman. Elämä ja filosofia (1944, s. 6)
Mietiskelyn ja toiminnan vuorovaikutuksesta syntyy se kansallistietoisuus, joka on välttämätön laadukkaalle poliittiselle toiminnalle.
Valtiollista elämää ja hallintoa ei voida rakentaa henkiseen tyhjiöön – ensin on luotava kansallistietoisuus joka sitä kannattaa ja muovaa.
– Kyösti Skyttä & Päivi Skyttä, Tuntematon Snellman (1981, s. 281)
Liput liehuvat tangoissa 12. toukokuuta
Otetaanpa mielen aikakone käyttöön. Valtiomies-kulttuuripersoona Johan Vilhelm Snellmanin (1806–1881) eläessä ja toimiessa 19. vuosisadalla maailma huomattavassa määrin teollistui, urbanisoitui, modernisoitui, kansainvälistyi ja demokratisoitui – vähitellen myös Euroopan pohjoisella reunalla Venäjän imperiumiin kuuluneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ajan henki (saks. Zeitgeist) alkoi uskoa yhä vahvemmin tieteen, tekniikan, keksintöjen, tilastojen, arkistojen, hallinnon sekä päämäärähakuisen suunnittelun mutta myös koulutuksen, kasvatuksen, kansallistunteen ja sivistyksen merkitykseen.
Suunta oli pohjolaankin vähitellen saapuvan modernin ajan hengen kautta ja muodossa eteenpäin – kohti parempaa huomista ja edistyksellisempää tulevaisuutta. [1] Näinä vuosina myös monenlaiset (muun muassa hegeliläiset, kansallismieliset, liberalistiset, sosialistiset ja anarkistiset) tuulet puhalsivat Euroopassa. Uudenlaiset arvot ja asenteet valtasivat kulttuurisia ja yhteiskunnallisia areenoita sekä ottivat aktiivisesti mittaa toisistaan.
Vuodesta 1809 osana Venäjän keisarikuntaa elänyt ja kehittynyt Suomen suuriruhtinaskunta (aikalaisnimenä 1800-luvun kielenkäytössä Suomen suuriruhtinaanmaa; ruots. Storfurstendömet Finland; ven. Великое княжество Финляндское, Velikoje knjažestvo Finljandskoje) muodosti hallinnollisen autonomiansa sekä vähitellen vahvistuvan kansallisen tietoisuutensa kautta toisenlaisen taloudellis-yhteiskunnallisen kontekstin kuin Ruotsin vallan aika.
Tällainen muutosta ja vaihtoehtoja suosinut historiallinen tilanne mahdollisti uudet aloitteet, ehdotukset ja suoranaiset irtiotot. Tieteellis-teknisten läpimurtojen ohella valtioita, kansakuntia ja yhteiskuntia haluttiin niin Euroopassa kuin kaukomailla määrätietoisesti kehittää suuntaan ja toiseen. Niin maantieteelliset kuin kulttuuriset rajat ja raamit liikkuivat. Ajatus kehityksestä – progressiosta – ja myönteisestä muutoksesta oli monissa sosiaalisissa piireissä ja yhteisöissä olennainen. Yhtenä symbolisestikin merkittävänä saranapisteenä historiaan on jäänyt kapinoiden, vallankumousten ja uusien aatevirtausten vuoksi Euroopan hullu vuosi 1848 (jota kutsutaan ranskalaisessa kielenkäytössä kansojen kevääksi, Printemps des peuples).
Myös Suomen suuriruhtinaanmaa sekä (nykyajan sanastoa käyttääksemme) sen ihmiset, identiteetti ja hallintodynamiikka kohtasivat 1800-luvun vuosina monenlaisia yllättäviäkin haasteita, jännitteitä ja kriisejä. Filosofin, fennomaanin ja tulevan valtiomiehen J. V. Snellmanin henkilöhistoria osaltaan seuraili näitä yleisempiä ajan hengen kulkuja ja tuulensuuntia. Palaamme Snellmanin kansalliseen merkitykseen ja avainteemoihin vielä tuonnempana. Tässä kohdassa riittää todeta, että Suomen kansalliseen historiaan Snellman on jäänyt ennen kaikkea suomen kielen merkityksen ja tärkeyden ymmärtäjänä sekä sen oikeuksien edistäjänä ja puolestapuhujana:
Snellmanin […] kauaskantoinen saavutus koski kielipolitiikkaa. Snellmanin filosofian mukaisesti Suomen kansan kehitys kansakuntana oli mahdollista ainoastaan suomen kielen kautta. Snellmanin aikana ruotsi oli kuitenkin käytännössä Suomen ainoa virallisissa yhteyksissä ja kulttuurissa käytetty kieli. Senaatti osoitti vain vähän halua muuttaa tilannetta. Niinpä Snellman vetosi asiassa suoraan keisariin. Hän onnistui saamaan audienssin keisarin puheille tämän vieraillessa Hämeenlinnassa, ja 1. elokuuta 1863 keisari allekirjoitti kielisäädöksen, joka mahdollisti suomen käyttöönoton virallisissa yhteyksissä kahdenkymmenen vuoden siirtymäajalla. [2]
Tästä historiallisesti tärkeästä hetkestä eli Parolan kohtaamisesta on syntynyt Werner von Hausenin (1870–1951) kuuluisa maalaus, jossa on tunnistettavissa suomalaisten arvostaman keisari Aleksanteri II:n (1818–1881), kenraalikuvernööri Platon Rokassovskin (1800–1869), ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin (1794–1876) sekä vastikään senaattoriksi nimitetyn J. V. Snellmanin aikalaishahmot. Huomattavan laajasta ja monipuolisesta tuotannostaan tunnettu sanataiteilija Mika Waltari (1908–1979) on myös kirjoittanut Parolan kohtaamisesta lyhyen, nykyisin valitettavan huonosti tunnetun yksinäytöksisen näytelmän Keisari ja senaattori (1963) vuoden 1863 kieliasetuksen 100-vuotisjuhlia varten.
Ilahduttavaa kyllä kiireinen nykyihminenkin usein tietää ja muistaa, että toukokuun 12. päivä on kansallisessa kalenterissamme J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivä. Se on lisäksi vakiintunut liputuspäivä. Tämä arvokas juhlapäivä toukokuun keskivaiheilla on myös jokavuotinen, tervetullut merkki kevätpäivien inspiroivasta pitenemisestä, säiden lämpenemisestä sekä kylmien, pimeiden kuukausien jälkeen mahdolliseksi tulevasta kevyemmästä ja rennommasta pukeutumisesta.
Toukokuun kahdettatoista voikin halutessaan ajatella eräänlaisena vuosikalenterin vedenjakajana: kylmän ja pimeän talven jälkeen on keväisempien värien ja jo kohta heleästi porottavan kesäauringon aika. Jokavuotisen luonnonkierron mukaisesti loppukevään ja kesäkuukausien päiviä siivittävät meillä Suomessakin ihoa hellivä aurinko sekä puheensorinan täyttämät uimarannat, mieltä kohottavat purjehdusretket, idyllisenkauniit maalais- ja saaristomaisemat, taianomaiset suvi-illat, energiset ja elinvoimaiset festivaalit, optimismia ja elämäniloa poreilevat kesätapahtumat – siis ylipäätään normaalia harmaata arkea suloisemmat ja levollisemmat hetket mökeillä, vesillä ja kaupunkimiljöössä.
J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivä 12.5. liehuvine siniristilippuineen onkin tavallaan varma merkki pohjoisen kesän ja lähes yöttömän yön inspiroivasta, ihmisiä valollaan ja lämmöllään energisoivasta lähestymisestä. Toisalta se on vahva suomalainen muistijälki maan kansalliseen herättäjään, filosofi-dosentti-journalisti-professori-senaattori-valtiopäivämies Snelmaniin sekä myöhemmin (monien historiallisten vaiheiden ja sattumusten jälkeen) joulukuussa 1917 tapahtuneeseen maan itsenäistymiseen liittyen.
Suomen tasavallan itsenäisyys, sen alueellinen suvereniteetti, omat valtionrajat ja kansalliskielet… Aikamoista! J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivän voi halutessaan ajatella niin menneiden vuosisatojen kuin oman nykyaikamme kannalta tärkeäksi symboliksi monelle positiiviselle asialle ja yhteiskunnalliselle kehityskululle. Niinpä digi-, data-, kyber- ja avaruusajan pyörteissä kiiruhtava nykyihminenkin voi kokea vahvan vertauskuvallisen yhteyden kevätkesän poutaistuvan sään, luonnon heräämisen ja positiivisten signaalien sekä Suomen kansallisfilosofin syntymäpäivän välillä.
Mielen aikakoneella onkin runsaasti mahdollisuuksia sen liikkuessa eri vuosisadoilla ja -kymmenillä Euroopan, Suomen sekä muiden maiden ja maanosien kohtaloita ja yhteiskunnallis-kulttuurisia käänteitä muistellen. Suomalaisuuden päivänä voi halutessaan heittäytyä jopa runolliseksi ja tavoittaa historian havinaa ja kansakunnan askeleita vaikkapa J. V. Snellmanin Kootuista teoksista [3] toimitetun tiiliskiven näköisen ja kokoisen kirjoituskokoelman Näin puhui Snellman. Kirjoituksia, katkelmia, ydinlauseita (1960) äärellä. Tämän WSOY:n julkaiseman kompaktin tekstipaketin on toimittanut Kauko Kare (vuoteen 1935 Karén; 1914–1996). Teoksen napakka nimi on puolestaan peräisin Suomalaisuuden Liiton perustajaisältä Johannes Linnankoskelta (oik. Vihtori Johan Peltonen; 1869–1913). [4]
Kulttuuripersoona Snellman – ihminen patsaiden ja fasadien takana
Yksi avainkysymys kuuluu: miksi J. V. Snellman on niin keskeinen henkilö Suomen historiassa? Vastausta voi toki hakea monesta suunnasta. Suurmiehen lukuisat teoreettis-intellektuaaliset ja käytännölliset ansiot toki tunnetaan – ainakin jollakin tasolla – myös nykyisessä informaatio- ja mediayhteiskunnassa monien tutkimusten, luentosarjojen, koulukirjojen sekä joukkoviestimien kautta saatavien historiallisten esitysten ja muistijälkien kautta.
Jo pidempään on historiankirjoissa muistettu kertoa ja alleviivata sitä, että Snellmanin vaiherikas elämä sisälsi monenlaista roolitusta sekä useita yllättäviäkin käänteitä. Niinpä hänet tunnetaan paitsi (kansallis)filosofina, yliopisto-opettajana ja professorina myös merikapteenin poikana, kuopiolaisen yläalkeiskoulun rehtorina, aktiivisena & uraauurtavana sanomalehtimiehenä, vaikutusvaltaisena senaattorina, välillä kiivaanakin tahtoihmisenä ja fennomaanina sekä koulun oppitunneilla Suurten Merkkihenkilöiden kaanonissa usein ja itsestään selvästi mainittuna valtiomiehenä.
Kuten tiedämme, suurmiehistä ja -naisista kasvaa helposti elämää suurempia myyttejä ja legendoja. Snellmanin juhlavuonna 1981 (kun hänen kuolemastaan oli kulunut sata vuotta) julkaistun Tuntematon Snellman -teoksen (1981) takakansitekstissä todetaankin oivaltavasti sekä lukuhaluja herättäen näin: ”Patsas-Snellman on aivan toinen kuin Snellman ihmisenä. Hän oli hyvin heikko naiskauneudelle, kirjoitti kiukkuisia ’myllykirjeitä’, osallistui keskusteluun naisen asemasta, piti patriarkaalista kuria kotona ja juhli mielellään aamutunneille saakka.”
Elämänsä aikana myös ulkomailla pidempiä aikoja viettänyt Snellman korosti kansallistunteen, suomalaisen identiteetin ja isänmaallisuuden ohella suomen kielen asemaa sekä muun muassa sanomalehdistön, sivistyksen, Saimaan kanavan, rautatielogistiikan ja oman rahan eli Suomen markan merkitystä (vaikka hän toisaalta oli myös epädemokraattisen rahan vallan kriitikko). [5] Kuten tunnettua, häntä yleisesti pidetäänkin Suomen markan isänä yhdessä Carl Fabian Theodor Langenskiöldin (1810–1863) kanssa.
Pieni historiallinen ekskurssi on nyt paikallaan: Aatelissuvun vapaaherralliseen sukuhaaraan kuulunut Langenskiöld oli vaikutusvaltainen suomalainen virkamies ja senaattori, joka toimi Suomen suuriruhtinaskunnan senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä vuosina 1858–1863. [6] Suomen markka otettiin käyttöön jo Langenskiöldin aikana, mutta oman valuutan irrottaminen ruplasta jäi hänen seuraajansa senaattori Snellmanin vastuulle.
Varttuneemmat lukijat saattavat tässä kohdin herkistyä nostalgisiksi ja muistaa J. V. Snellmanin kuvan vanhassa 100 markan setelissä. Monelle 1960- ja 1970-luvulla syntyneelle ihmiselle kansallisfilosofi-valtiomiehen vakaat, vakavat ja vähäeleiset kasvot tulivatkin patsaiden ja koulukirjojen ohella tutuiksi juuri arvokkaaksi koetun satasen setelin kautta. Käteisen markan aikaan jostakin kalliista tuotteesta saatettiin esimerkiksi todeta, että se maksaa ”monta snellua”.
Jo aikaisemmin 1950-luvulla Snellmanin kuva oli kuitenkin ollut 10 000 markan setelissä, joka kuului kuvanveistäjän (ja monen mielestä ”Suomen kansallismuotoilijan”) Tapio Wirkkalan (1915–1985) suunnittelemaan vuoden 1955 setelisarjaan. Wirkkala oli päätynyt näiden setelien suunnittelijaksi kilpailun kautta. Populaarissa verkkolähteessä asioiden kulkua muistellaan seuraavasti:
Suomen markan arvo oli setelin julkaisuaikaan heikko, mistä johtuen nimellisarvoksi tuli ennätykselliset 10 000 markkaa. Sarjaan suunniteltiin myös 20 000 markan seteliä, joka olisi kuvannut Kalevalan koonnutta Elias Lönnrotia. Seteli jäi luonnostasolle, joten Snellmanin seteli pääsi tekemään historiaa. Tähän Suomen ainoaan 10 000 markan seteliin on ikuistettu Snellmanin muotokuvan lisäksi Suomen leijonavaakuna sekä heikosti näkyvä reliefikuvio, joka sisältää maaseutuun viittaavat maamiehen, vaimon, lapsen, hevosen ja lehmän.” [7]
J. V. Snellmaniin filosofina, kansallistunteen nostattajana sekä pragmaattisena, tarmokkaana toiminnan miehenä kohdistuva mielenkiinto liittyy osaltaan siihen, että hän kykeni näkemään omassa 1800-luvun kokemustodellisuudessaan yhteiskunnallisten myllerrysten ja kulttuuristen virtausten keskellä myös tarpeeksi pitkälle horisonttiin ja jopa sen taakse. Voinemme sanoa, että tätä kautta hän pystyi ennakoimaan asioita niin teoreettis-visionäärisinä kehitelminä kuin monenlaisten käytännön rakenteiden ja syy–seuraussuhteiden muodossa.
Henki ja aine, ajattelu ja käytäntö, teoria ja praksis… Asioiden ja prosessien onnistunut ennakointi voi johtaa käytännön suunnittelun ja konkreettisten askelmerkkien kautta myönteiseen, parempaan lopputulokseen. Olennaista tulevan suurmiehen toiminnassa oli teorian (filosofian) ja käytännön toiminnan välinen kiinteä, elimellinen yhteys. Filosofi, tietokirjailija ja Snellman-asiantuntija Eero Ojanen (s. 1954) kiteyttää Snellmanin toimeliaisuuden tämän lujan ja tärkeän siteen osalta osuvasti näin:
Monet Snellmanin filosofian tutkijat ovat ainakin Snellman-elämäkerran ja kokonaisesityksen myöskin kirjoittaneesta J. E. Salomaasta alkaen korostaneet sitä, että Snellmanin ajattelun ja henkilökuvan tärkein ja omintakeisin piirre on juuri filosofian ja käytännön toiminnan läheinen suhde ja niiden ehyt yhteenkuuluvuus (Salomaa 1944, 240–242). Voidaankin sanoa, että filosofian ja käytännön suhde on eräs ehdoton ydinkysymys, jos haluamme ymmärtää Snellmanin ajattelua ja hänen yhteiskunnallista toimintaansa. Ja kääntäen, kun tutkitaan filosofian ja käytännön toiminnan välistä suhdetta, niin Suomessa keskeiseksi poliitikoksi ja kulttuurin suunnannäyttäjäksi kohonnut filosofi Snellman on antoisa ja mielenkiintoinen tutkimuskohde, jolla on yleisempääkin merkitystä. [8] (kursivointi SI)
Eero Ojanen viittaa edellä olevassa lainauksessa filosofian professori Jalmari Edvard Salomaan (vuoteen 1906 Grönholm; 1891–1960) sotavuosina työstetyn ja vuonna 1944 julkaistun laajan Snellman-elämäkerran 1. painoksen sivuihin, jotka sisältyvät teoksen I OSAN (”Elämä, filosofinen kehitys ja persoonallisuus”) I pääluvun (”Elämä ja filosofinen kehitys”) 7. alaluvun (”Vanhuus” ) loppuun ja joiden otsikkona on lyhyesti ja ytimekkäästi ”Jälkimuisto”. [9]
Mainitussa Snellman-elämäkerran kohdassa tehdään monia tärkeitä kiteytyksiä koskien kansallisfilosofin asemaa, kuolemaa vuonna 1881 sekä suurmiehen näyttämöltä poistumista seuranneita kansallisen historian kannalta keskeisiä kehityskulkuja. J. E. Salomaan sanat on luonnollista palauttaa mieleen vaikkapa Snellmanin hautamuistomerkin äärellä Hietaniemen haustausmaalla Helsingissä [10] tai muiden Snellman-muistomerkkien äärellä (esimerkiksi Suomen Pankin edessä Helsingin Snellmaninkadulla). Näin kirjoittaa kansallisfilosofin elämäkerrassa filosofi, professori Salomaa:
Snellmanin hautajaiset, joista muodostui suuri kansallinen surujuhla, tapahtuivat Helsingissä heinäkuun 7. p:nä. Sakari Topelius piti ruotsiksi, J. Krohn suomeksi hautapuheen. Ylevässä puheessaan Topelius vakuutti tietäjän kaukonäköisyydellä, että Snellmanin elämäntyö ei unohdu hetken mukana, vaan on elävä isänmaan sydämessä, täyttyvä ja kypsyvä vastaisissa sukupolvissa. […]
Talonpoikaissääty pystytti v. 1882 Snellmanin haudalle hautakiven. V. 1886 paljastettiin Kuopiossa J. Takasen veistämä rintakuva ja v. 1923 Helsingissä Emil Wikströmin ja Eliel Saarisen yhteisesti suunnittelema muistopatsas.
Mutta selvemmin ja pysyvämmin kuin nämä kiviset muistopatsaat puhuu Snellmanin merkityksestä Suomen kansalle hänen suorittamansa monumentaalinen, aina muistissa pysyvä elämäntyö. Niin hajanaiselta, toisilleen vieraille alueille ulottuvalta kuin tämä näyttäneekin, se sittenkin viime kädessä muodostaa hyvin eheän kokonaisuuden, jossa toinen puoli ei ole ymmärrettävissä ilman toista, jossa ajattelu ja toiminta sulautuvat yhteen yhden johtavan periaatteen kannattamana: isänmaan. Snellmanilla filosofia ja kansallinen politiikka liittyvät yhteen. Filosofiaa hän ei harjoita vain filosofian itsensä vuoksi, vaan tahtoo asettaa sen kansallisen kulttuurin palvelukseen. Hän on niitä filosofeja maailmassa, joiden tulisi olla Platonintarkoittamassa merkityksessä kuninkaita; asiallisesti hän sellainen olikin. Juuri sen vuoksi hän ei voinut jäädä ”puhtaaksi” filosofiksi, antautua yksinomaan filosofiaa harrastamaan. Hänen filosofiansa täytyi jäädä keskeneräiseksi, jotta hän voisi suorittaa kansallisen herättäjän ja valtiomiestehtävänsä, joka hänellä oli keskeisin. Mutta filosofinakin hän ehti suorittaa työn, joka on maassamme huomattavimpia, ellei huomattavin. Ilman filosofiansa tukea, ilman sen kehittämää ajattelun terävyyttä ja johdonmukaisuutta, ilman polyhistorin tietojaan hän ei olisi voinut suorittaa kansallisen herättäjän tehtäväänsä sillä tavalla, kuin hän sen suoritti. Sitä varten hänen täytyi olla myös sanomalehti- ja kaunokirjailija, joka joutui suorittamaan sanomalehtialalla uraauurtavan työn, kohottamaan nykyajan yhteiskuntaelämässä niin tärkeän tekijän kuin sanomalehdistön tilaa maassamme. Vain ajattelijana ja kirjailijana hän voi suorittaa työnsä kansallisena herättäjänä ja valtiomiehenä. [11]
Edellä olevien virkkeiden juhlava sävy vahvistaa omalla tavallaan suurmieskulttia ja saattaa sen vuoksi tuntua nykylukijasta jossakin määrin liioitellulta ja jopa yliampuvalta. Toisaalta 2020-luvun ihmisen ei sovi unohtaa teoksen kirjoitus- ja julkistusajankohtaa. J. V. Snellman. Elämä ja filosofia -teoksen ”alkusana” eli esipuhe on päivätty Turussa 30. päivänä syyskuuta vuonna 1944 – siis vain noin puolitoista viikkoa jatkosodan päättymisen ja ankaran Moskovan välirauhansopimuksen (19.9.1944) allekirjoittamisen jälkeen.
Ajat olivat tuolloin noin 80 vuotta sitten vaikeat, vaaralliset sekä monella tavalla herkät ja jännitteiset. Sensitiivinen lukija tavoittaakin esipuheen takaa isänmaan kohtalonhetket – minkä vuoksi vielä 2020-luvullakin on vaikea pidätellä liikutustaan Salomaan viitatessa alkusanansa lopussa J. V. Snellmania koskevaan motivoivaan elämänkertatyöhönsä, ”joka minulle on ollut kuin rauhallinen, aurinkoinen keidas keskellä synkkää ja myrskyistä aikaa”. [12]
Salomaa oli kertomansa mukaan aloittanut Snellman-tutkimuksensa (ml. julkaisemattomien käsikirjoituskokoelmien läpikäynti) jo vuonna 1928, mutta sittemmin työ keskeytyi. Werner Söderström Osakeyhtiön Säätiön myöntämän apurahan turvin hän saattoi keskittyä jatkosodan vuosien aikana jälleen ”kansallisfilosofia” (Salomaan keksimä ja sittemmin kouluopetukseenkin vakiintunut ilmaus; vrt. tämän artikkelin alussa oleva mottositaatti) koskevaan urakkaansa.
Kuten tunnettua, lopputuloksena on yhä edelleen käytössä kuluva ja kirjastoista lainattava huomattavan laaja, yhteensä lähes 640-sivuinen kansallisfilosofin ja vallankäyttäjän elämäkerta. Vuonna 1948 julkaistu toinen, korjattu painos on hieman suppeampi esitys eli ”vain” noin 420 sivua.
Kirjoitus jatkuu seuraavassa osassa.
Loppuviitteet (osa 1/2):
1. Ajan hengestä (saks. Zeitgeist) tärkeänä kulttuurifilosofisena mutta myös yleiskieleen kuuluvana populaarina käsitteenä ja näkökulmana ks. esim. Inkinen 1999, 2004, 2009, 2017, 2021, 2023.
2. Tämä on nykymuotoinen, digitaalisen ajan tietosanakirjaesittely asiasta. https://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Snellman
3. J. V. Snellmanin Kootut teokset I–XII ilmestyivät suomeksi vuosina 1928–32. Heti tämän vuosituhannen alussa julkaistiin Kootut teokset 1–24. Ruotsiksi Samlade arbeten I–X oli julkaistu jo vuosina 1892–98.
4. Ks. ”Lukijalle”; Kare 1960, v.
5. Ks. Karkama 1996, 15.
6. Senaatin jäseniä kutsuttiin senaattoreiksi vuodesta 1858 alkaen. Senaattorin tehtävä oli luottamustoimi, ei virka. Valtiovaraintoimituskunnasta tuli Suomen tasavallan itsenäistyttyä valtiovarainministeriö.
7. https://www.suomenmoneta.fi/blogi/331-vain-sadalla-setelilla-miljonaariksi
8. Ojanen 2016, 12.
9. Jälkimuisto”, ss. 240–242.
10. Snellmanin haudan tarkemmat sijaintikoordinaatit Helsingissä Hietaniemen hautausmaan vanhalla alueella (lähellä Lapinlahdentietä) ovat seuraavat: kortteli 6, linja 12, hauta 0167.
11. Salomaa 1944, 240–241.
12. Salomaa 1944, 6.
Lähdeluettelo osan 2/2 lopussa.