Timo Vihavainen: Kansakuntien loppu?
Kansakuntien keinotekoisuudesta, tarpeettomuudesta ja vahingollisuudesta on viime vuosikymmeninä, ja oikeastaan koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan paljon puhuttu. Koko kansallisuusaate on suorastaan leimattu vahingolliseksi, primitiiviseksi ja vähintään puolirikolliseksi asiaksi, joka liittyy ihmiskunnan kehittymättömään vaiheeseen. Kenties juuri se oli myös sotien syy?
Tämän asenteen historiallinen tausta on ilmeinen, kuten sekin, että se yhtäkkiä ja yllättäen osoittautui pahoin erheelliseksi, kun Neuvostoliiton hajotessa uusi kansalaismielisyyden aalto pyyhki kautta koko entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan.
Neuvostoliitto oli ylpeillyt sillä, että se oli ”ratkaissut kansallisuuskysymyksen” kaikkia tyydyttävällä tavalla. Tämä oli peräti virallinen näkemys ja liittyi niin sanottuun kehittyneen eli kypsän sosialismin käsitteeseen.
Marxilaisittain ajateltiin kansakuntien olevan kapitalismin luomuksia ja niiden siis myös häviävän kapitalismin mukana. Venäjän vallankumouksen jälkeen asian oletettiin olevan heti tai ainakin hyvin pian päiväjärjestyksessä, mutta Stalin, joka oli tämän alan teoreetikko, siirsi asiaa tuntemattomaan tulevaisuuteen: ensin kansakunnat saavuttaisivat sosialismissa kukoistuksensa.
Neuvostoliiton hajottua ilmeni sitten, miten esimerkiksi Baltian kansat tosiasiassa suhtautuivat tuohon ylistettyyn kansallisuuskysymyksen ratkaisuun. Kyseessähän oli niiden kannalta suoranainen kulttuurinen kansanmurha, johon nähden ne ovat ehdottoman leppymättömiä.
Muilla alueilla Neuvostoliitossa asiat olivat yleensä paremmin, mutta se ei estänyt kansallisuuskysymyksen tulemista muuallakin entisen Neuvostoliiton alueella keskeiseksi politiikan kysymykseksi, joka purkautui myös väkivaltana, pahimpana, mutta ei ainoana esimerkkinä Ukrainan sota.
Viimeisten muutaman vuosikymmenen ajan on ollut muodikasta käyttää kansakunnasta kuvitellun yhteisönkäsitettä, millä viitataan Benedict Andersonin tunnettuun pikku teokseen. Itse asiassa Andersonkaan ei suinkaan kiistä selvää tosiasiaa eli kansakunnan olemassaoloa, vaan ainoastaan korostaa kirjoitetun sanan merkitystä sen modernin muodon synnyssä.
Itse kansakunnan olemassaolo, ”essentiaalisuus” kiistettiin vielä taannoin yhä useammin ja haluttiin sen sijaan nostaa esille erilaisten vähemmistöjen kokemukset sen vastakohtana.
Historian entinen valtiokeskeisyys, ja jopa kansakunnan tarinaan keskittyminen, olivat kauan poissa muodista. Sen sijaan haluttiin monella taholla keskittyä siihen, mikä oli poikkeavaa, vaiettua ja sorrettua, ellei peräti nationalismin hirviön murskaamaa.
Näyttää siltä, että näkökulma on taas muuttumassa ja ollaan palaamassa niiden klassisten nationalismin analysoijien pariin, jotka välillä jo tuntuivat menettäneen merkityksensä.
Suuri kansallisuusaatteen analysoinnin klassikko oli ranskalainen filosofi ja historioitsija Ernest Renan (1823–1892), joka, kuten myös marxilaiset, ajatteli, että kansakunnilla olisi sekä alkunsa että kerran myös loppunsa.
Hyvin kiinnostava on Renanin ajatus siitä, että kansakunnilla on yhteinen muisti, joka on valikoiva. Samaa asiaa on korostanut Renanin nykyisempi maanmies Pierre Nora, jonka mielestä kirjoitettu historia, erityisesti kansakuntien historia on suoranainen vastakohta todelliselle inhimilliselle muistille, joka heijastaa ihmisten henkilökohtaisia ja heidän viiteryhmiinsä liittyviä kokemuksia. Niinpä kansallinen historia merkitsee väärää tietoisuutta, jonka puutteet on ylitettävä.
Joku on joskus väittänyt Renanin määritelleen kansakunnan yhteisöksi, jolla on huono muisti ja joka vihaa naapureitaan.
Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Renanin kuuluisassa Sorbonnen puheessa (1882) kyllä puhutaan myös yhteisestä unohtamisesta, mutta vihan sijasta hänen ideaalinen patriotisminsa perustui nimenomaan solidaarisuuteen, jota voi nimittää rakkaudeksikin. Kyseessä oli aivan erityisesti tahto jakaa onnettomuudet yhdessä, toinen toistaan tukien.
Kansakunta oli Renanin kauniin ajatuksen mukaan henkinen yhteys, idea, joka realisoitui päivittäisessä kansanäänestyksessä. Kysymys oli siitä, että kansalaiset tahtoivat kuulua kansakuntaan ja jakaa yhdessä sen kohtalot. Kieli, uskonto, rotu tai muut vastaavat ulkoiset tunnusmerkit eivät tehneet kansakuntaa, vaan nimenomaan tahto elää yhdessä ja se koeteltiin aivan erityisesti juuri vastoinkäymisissä.
Kyynikot ja muut sellaiset henkilöt, joille hienompien asioiden ymmärtäminen on mahdotonta, tietenkin tekevät sen johtopäätöksen, että kun kerran onnettomuudet ovat patriotismin ruokaa, niin toki valtiojohto myös pitää huolta siitä, että niitä on riittävästi.
Jos kansakunta osoittaa hajoamisen merkkejä, voidaan rivit tiivistää järjestämällä sota, jolloin ulkopuolisen vihollisen torjuminen tekee sisäisistä erimielisyyksistä toissijaisia ja tyytymättömyydestä rikollista.
Mitäpä syntiä salaamaan, tuollaistakin tapahtuu ja käytännössä Renanin hahmottelema ylevä patriotismi on usein rappeutunut vulgaariksi chauvinismiksi ja toisten kansojen vihaamiseksi.
Joskus on haluttukin tehdä ero oman kansan rakastamisen eli patriotismin ja muiden kansojen vihaamisen eli nationalismin välille.
Nationalismin käsite on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä näkemys edellyttäisi, joten lienee viisainta käyttää sokeasta ja typerästä kansallismielisyydestä chauvinismin nimeä. Sovinismin voi jättää niille, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sotkevat historiallisia käsitteitä.
Kansakuntaa yhdistää yhteisten kärsimysten ja uhrausten muistaminen. Siinä samalla se luontevasti unohtaa häpeälliset ja kansakuntaa jakavat menneisyytensä sivut. Renan nosti Ranskan kannalta sellaisiksi Pärttylinyön verilöylyn ja kataarien vainot keskiajalla.
Nuo kansakunnan olemassaolon perusteisiin liittyvät ilmiöt: yhdessä muistaminen ja yhdessä unohtaminen ovat kiinnostavia asioita. Perustuuko patriotismi tai siis sanan laajemmassa mielessä nationalismi tosiaan valikoivan unohduksen valheelle tai ainakin vaatii sitä kasvualustakseen?
On tietenkin totta, että kansalliset myytit ovat usein olleet enemmän tai vähemmän puhdasta fantasiaa. Runebergin ja Topeliuksen runoelmat, joita Suomen kansakunta kerran kunnioitti historianaan, ovat vain ohuesti sidoksissa todellisuuteen. Historiasta on niihin otettu mukaan vain tietyt, kunniakkaat sivut.
Eivät asiat toki muilla kansakunnilla sen kummemmin ole. Ajatelkaamme nyt vaikka uutta venäläistä historian oppikirjaa, jossa talvisodan lyhyen kuvauksen yhteydessä komeilee kuva nimeltä ”Suomalaisten antautuminen”.
On toki mahdollista ja ymmärrettävää, että ns. Mannerheim-linjan hajalle pommitettujen bunkkereiden viimeiset puolustajat tosiaan nousivat niistä kädet ylhäällä.
Samaan aikaan lukijalle jää kertomatta, että antautuneita puna-armeijalaisia oli talvisodassa kaksi kertaa enemmän ja jatkosodassa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin suomalaisia, ainakin sotavankien määrällä mitaten.
Kuitenkin tuntuu ymmärrettävältä, ettei oppikirjan tekijä ole käyttänyt kuvaa, joka esittää venäläisten antautumista ja joka paljon paremmin kuvaa todellista historiaa. Ehkä sellaisista onkin ollut puutetta. Ainakaan valtio ei niitä liene taiteilijoilta tilannut.
Sama oman näkökulman logiikka vallitsee kyllä yleensä kaikkialla. Saatamme tuntea suurta myötätuntoa venäläisiä kohtaan sen barbaarisen kohtelun takia, jota saksalaiset sodan aikana heihin kohdistuvat. Moraalinen suuttumuksemme kohdistuu myös niihin suomalaisiin, jotka alentuivat väkivaltaan puolustuskyvyttömiä vankeja kohtaan.
Silti samastumme ensi sijassa oman kansakuntamme kärsimyksiin ja tunnemme solidaarisuutta niitä sotilaita kohtaan, jotka rintamalla sitä edustivat. Olisi täysin sallimatonta leimata heitä rikollisiksi ja sama koskee myös oman maamme poliittista johtoa.
Kaikille oli täysin selvää, että sille annetut tuomiot perustuivat aikoinaan mielivaltaan ja niin sanottuun voittajan oikeuteen – mutta myös kansalliseen näkökulmaan. On hyvin mahdollista, että tietyissä olosuhteissa myös suomalaiset olisivat järjestäneet oikeudenkäyntejä Venäjällä. Aihetta olisi kyllä löytynyt.
Kuten alussa todettiin, jopa Ernst Renanin ihanteellinen näkemys kansakunnasta edellytti, ettei aivan kaikkea yhdessä muistella. Uhraukset ja kärsimykset ovat kansakunnan yhtenäisyydelle parasta, mitä löytyy, omat rikokset ja keskinäiset väkivallanteot sen sijaan myrkkyä.
Mikäli huono muisti todella on patriotismin välttämätön ainesosa, saattaa se merkitä sitä, että epärehellisyydestä tehdään hyve. Totalitaarisissa maissa tätä tapahtuu jopa varsin avoimesti.
Alfred Rosenbergilla, natsien ideologilla näyttää olleen se näkemys, että juuri myytit ne ajavat historiaa eteenpäin. Kansallisen tarinan ei suinkaan tarvitse olla tosi, jotta se olisi hyvä ja kannatettava. Olennaista on, että se toimii eli edistää oman (rodullisen) yhteisön asiaa.
Itse asiassahan tämä näkemys on ilmeistä sukua sille filosofiselle pragmatismille, joka oli myös Amerikassa sata vuotta sitten kovasti muodissa.
Sitä paitsi voimme havaita sen kovasti muistuttavan niitä periaatteita, joita taannoinen Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski on ilmoittanut kannattavansa.
Medinski ei näytä olevan yksin tuolla kannalla ja kaikesta päätellen tuo ajattelu nauttii suurta suosiota myös Venäjän valtiojohdon tasolla. Mikään muu ei selitä niitä demagogisia syytöksiä, jotka peräti presidentin alainen Erittäin tärkeiden juttujen tutkintakomitea nyt on esittänyt Suomen sota-ajan miehityshallintoa vastaan.
Näin häpeämättömästi valheellinen käytös ei enää sovi normaalin patriotismin edellyttämän kansallisen näkökulman rajoihin. Sen sijaan valheellinen demagogia sopii täydellisesti yhteen vulgaarin chauvinismin tavoitteiden kanssa.
Siinä yhdistyy naapuriin kohdistettu vihamielisyys hyvin valikoivaan muistiin. Sen sijaan, että ehdotettaisiin tiettyjen historian sivujen yhteistä tutkimusta, hyökätäänkin toisen osapuolen kimppuun syytöksillä, joiden mielettömyys on yhtä selvä kuin niiden raflaava luonne.
On totta, että noista asioista on meilläkin julkisuudessa puhuttu varsin vähän, vaikka ne enimmäkseen tarkoin tutkittiin jo miespolvi sitten. Jostakin syystä tulokset eivät journalisteja silloin kiinnostaneet.
Nyt noita rikollisuuteen ja muuhun häpeälliseen toimintaan liittyviä sivuja sen sijaan on jo parin vuosikymmenen ajan yhä uudelleen nostettu esille myös lehdissä, joten joskus esitetyt ajatukset erityisestä Suomen historian puhtausmyytistä ovat jo kauan olleet katteettomia ja jälkijättöisiä.
Venäjälläkin voimme havaita muistin erittäin merkittävää virkistymistä tapahtuneen jo perestroikasta saakka. On syytä korostaa sitä, että tutkijat ovat myös siellä tehneet paljon työtä selvittääkseen perin pohjin niin Stalinin ajan, kuin vanhempiakin rikoksia ja muita vähemmän kunniakkaita historian sivuja.
Vielä tunnetussa, vähän yli kymmenen vuoden takaisessa Venäjän nimi -TV-formaatissa tämä itsekriittinen kansallinen näkökulma oli sangen selvästi esillä. Nyt virta näyttää vievän kohti yhä alastomampaa chauvinismia, jossa erittäin valikoiva ylpeily omasta historiasta yhdistyy erittäin huonoon muistiin.
Venäjän ja lännen onneton vastakkainasettelu Krimin tapauksen takia on nyt vaarallinen pysyvä taustatekijä myös historialliselle muistille. Se uhkaa sementoida lännenvastaisen asenteen koko venäläisen kansakunnan henkiseksi lähtökohdaksi. Sellaisessa tilanteessa huono muisti on luonteva lähtökohta ajattelulle.
On sangen erikoista, että peräti Venäjän uudessa perustuslaissa viitataan oikeaan historiantulkintaan toisen maailmansodan osalta, toki sentään hyvin yleisellä tasolla.
Vaikka Venäjän valtiojohdon ote massatiedotusvälineistä on tiukka ja ne toteuttavat kuuliaisesti esivallan toivomuksia, ei kannata kuvitella, ettei maassa yhä olisi älymystöä, joka ajattelee omilla aivoillaan.
Itse asiassa noiden viime aikoina Suomea vastaan kohdistettujen syytösten tökeryys on niin ilmeistä, että ne myös venäläisen älymystön piirissä toimivat vastoin tarkoitustaan. Enemmistöä on toki helppo vedättää niin siellä kuin täällä.
Älymystöllä, eli venäläisittäin intelligentsijalla on Venäjällä oma, sangen merkittävä, joskin ristiriitainen historiansa. Niin sanotun vallan (vlast) kannalta se on joka tapauksessa aina ollut hankala ja tottelematon elementti, jopa niin sanotun neuvostovallan aikana.
Älymystön hankala puoli valtaa pitävien kannalta on ennen muuta siinä, että se lähtökohtaisesti epäilee kaikkea, mitä jälkimmäiset haluavat kansalle syöttää ja vaatii sen sijaan koko totuutta esille.
Tässä roolissaan se on virallisen chauvinismin kannalta vaarallinen ja suorastaan vahingollinen elementti. Totuushan ei suinkaan aina palvele sitä ihannekuvaa, jota valtiojohto yrittää rakentaa omaa asemaansa pönkittääkseen.
Ja sanottakoon nyt vielä kerran sekin, että moiset syytökset aiheuttavat väistämättä myös sen kohteissa vastareaktion. Mikäli todella haluttaisiin nostaa muistettavaksi noita historian ikäviä asioita, se olisi tehtävä molemminpuolisesti, tosiasioita ja myös toisen osapuolen kansallista näkökulmaa kunnioittavassa hengessä. Nyt, suoranaisen sotilaallisen vastakkainasettelun aikana tästä tuskin on ainakaan lähiaikoina mitään toiveita.
Kun lähdetään puhtaan demagogian tielle, ei kuitenkaan kannata unohtaa sitä, että totuus tulee ennemmin tai myöhemmin julki ja häpäisee sen vääristelijät. Valtio, joka menettää uskottavuutensa, menettää myös kunniansa. Näin kävi kerran Neuvostoliitolle.
Käytännössä kansakunta joka tapauksessa, Renanin kuvaamassa hengessä, sekä kokoontuu muistelemaan yhdessä tiettyjä asioita että pyrkii pikemmin unohtamaan toisia.
Vaikka erilaiset pienryhmät ja vähemmistöt, kuten radikaalipiireissä korostetaan, muistavat erilaisia asioita kuin kansan suuri enemmistö, määräytyy suuri kertomus normaalitapauksessa sen kuvan mukaan, jonka jälkimmäinen muodostaa.
Lienee selvää, että vähemmistöjen kokemus, enempää kuin niiden edut ja pyrkimykset, saati tabut ja uskomukset eivät voi määrätä enemmistön toimintaa ja maailmankuvaa silloin kuin kysymys on kansakunnan elinkysymyksistä. Näin on asia ainakin kriisikausina.
Jopa pluralismia kannattavat yhteiskunnat, kuten amerikkalainen, saattavat kriittisissä tilanteissa muuttua hyvinkin suvaitsemattomiksi ja autoritaarisiksi. Muistakaamme vain Amerikan japanilaisten kohtaloa toisen maailmansodan aikana. Heidäthän internoitiin pelkän sukuperänsä perusteella, lainkaan kyselemättä heidän persoonallisia meilipiteitään.
Lainkaan aliarvioimatta valtion pakotuskoneiston merkitystä Suomessa viime sotien aikana, lienee oikeutettua sanoa, että maamme oli poikkeuksellisen hyvin onnistunut integroimaan vähemmistöryhmänsä ja Suomen venäläiset muiden muassa oman maan palvelukseen. Se koettiin yhteiseksi asiaksi.
Huolimatta vuoden 1918 raskaasta perinnöstä jopa kommunistit saatiin mukaan sotaponnistuksiin. Stalinin valloituspolitiikka Saksan rinnalla 1939–1941 ja suomalaisia Neuvostoliitossa niittänyt hirmuhallinto olivat sen verran vahvoja argumentteja, että vain hyvin pieni joukko enemmän tai vähemmän normaalista poikkeavaa ainesta halusi toimia vihollisen hyväksi.
Kuten tunnettua, myös juutalaiset, Suomen venäläiset, tataarit ja muutkin vähemmistöt, jotka meillä olivatkin hyvin pieniä, toimivat aivan nuhteettomasti ja jopa kiitettävästi kansakunnan puolesta ja myös ilmeisesti siis oli täysin syy laskea sen täysiarvoisiksi jäseniksi Renanin hengessä.
Kyseessä oli, kulunutta sanontaa käyttäen ”yhteinen tulikoe” ja juuri sellaisissa koetellaan kansallista yhteenkuuluvuutta ”päivittäisessä kansanäänestyksessä”.
Mikäli vielä muistellaan Renanin ajatuksia, todettakoon että hänen mielestään kansakunta muodostuu sekä yhteisistä muistoista että tahdosta elää yhdessä myös nyt ja vastaisuudessa. Nämä eivät ole selviöitä, eivätkä ikuisia totuuksia, sillä kansakunnilla on alkunsa ja loppunsa.
Jos ihmiset ovat kärsineet, iloinneet ja toivoneet yhdessä, on se tärkeämpää kuin tullirajat tai passien määrittelemä kansalaisuus, puhumatta ihmisten fyysisistä tai psyykkisistä erityispiirteistä. Renanin tarkoittama kansakunta merkitsee suurta solidaarisuutta, joka perustuu niihin uhrauksiin, joita kansalaiset ovat maansa hyväksi tehnet ja ovat valmiita tekemään myös tulevaisuudessa.
Renanin käsitysten taustaksi kannattaa muistaa, että hänen yllä mainittu kuuluisa puheensa Sorbonnessa pidettiin vuonna 1882, kun vain reilu vuosikymmen oli kulunut Saksan-Ranskan sodasta ja vain kolmisenkymmentä vuotta oli jäljellä ensimmäiseen maailmansotaan.
Nationalismi ja nimenomaan Saksan-Ranskan sodassa kärsityn katkeran kansallisen nöyryytyksen muisto oli tuolloin vahvana vaikuttamassa. Monen mielestä revanssi oli ainoa tapa pelastaa Ranskan kunnia. Voitot, eikä yhteinen kärsimys olivat se, mitä kaivattiin.
Samaan tapaan on nyt Venäjällä nostettu niin sanottu Suuri isänmaallinen sota historian suureksi keskipisteeksi kansakunnan suurena menestystarinana eikä yhteisen surun symbolina.
Sotien aikana ei sen sijaan ole ollut tapana korostaa yksilöä eikä hänen oikeuksiaan, vaan päinvastoin uhrimieltä ja valmiutta tinkiä omista eduista yhteisen asian hyväksi. Sattuneesta syystä juuri sodat myös ovat jokaisen kansakunnan historiankirjoituksessa sen suuria hetkiä, hyvässä ja pahassa. Ei ole sattuma, että ne juuri kansallispäivänä nostetaan esille.
Sotien muistaminen on ilmiönä kiinnostava ja tärkeä. Ranskalaisille Napoleonin sodat olivat kansallisen suuruuden aikaa, mutta Saksan-Ranskan sota vuosina 1870-71 sen sijaan sietämätön kansallinen nöyryytys. Asiaa koskeva näyttely oli pari vuotta sitten Ranskan sotamuseossa.
Tuo sota oli ennen muuta itse aiheutettu onnettomuus, mutta sen kostaminen saksalaisille muodostui suureksi kansalliseksi tehtäväksi, jonka seurauksiin voimme kohtalaisen pätevällä logiikalla lukea molemmat maailmansodat.
Kansakunnan häpeää symbolisoivat Saksalle menetetyt Elsass ja Lothringen. Niistä neuvottiin olemaan koskaan puhumatta, mutta aina ajattelemaan niitä. Olihan kyseessä historiallinen vääryys, jolla tosin oli oikaistu Ludvig XVI:n aikana tehty samanlainen vääryys. Niinpä niiden jatkamista voitiin aina pitää jommallakummalla taholla kansallisena velvollisuutena.
Jälkeenpäin on helppo nähdä, miten paljon paremmin Euroopan ja jopa koko ihmiskunnan asiat olisivat voineet kehittyä, mikäli noiden kahden maakunnan asiat olisi voitu ratkaista ilman väkivaltaa ja kansallisia intohimoja, kysyen mieluummin paikallisen väestön mieltä ja tyytymällä siihen.
Menneiden uhrausten muisteleminen on nyt Euroopassa jäänyt pois muodista. Kansakuntien halu elää yhdessä nyt ja vastaisuudessa on sekin alkanut rakoilla. Onko nyt jo näkyvissä Renanin ennustama kansakuntien loppu?
Selvää on ainakin, että eurooppalaisen älymystön piiristä vielä hiljattain löytyi monia, joiden mielestä tämä olisi hyvä asia. Tullien poistaminen ja kansalaisuuden merkityksen väheneminen ovat jo olleet pitkä askel kohti yhteistä Eurooppaa, jolla sanotaan myös olevan yhteiset arvot ja jolla on jopa oma, varsin ideologiapitoinen hymninsä, Oodi ilolle.
Entä mitä voitaisiin saada mahdollisesti häviävien kansakuntien tilalle? Voitaisiinko isänmaat ja äidinkielet korvata yhteisellä eurooppalaisella identiteetillä ja ehkä jopa uudella kielellä, kuten kommunistinen utopia kerran edellytti?
Siinä tapauksessa kai Renanin kuvitteleman ”päivittäisen kansanäänestyksen” tuloksena pitäisi yhä uudelleen olla enemmistöjen kannatus, joka heijastaisi halua elää yhdessä ja asettaa yhteinen etu oman edun edelle.
Ehkäpä tarvittaisiin myös yhteinen eurooppalainen historia, joka kertoisi yhteisistä uhrauksista, jollaisiin kansat ovat valmiita myös tulevaisuudessa. Onhan sellaistakin yritetty kirjoittaa.
Mutta mitä ne yhteiset kärsimykset ovat olleet? Tuskin sentään ne kärsimykset, jotka aiheutuvat EU:n maksumiesmaissa rahan keräämisestä niille roskalainoja myöntäneille pankeille, jotka olivat työntäneet niitä hulivilimaihin.
Myös nuo ankaralle säästökuurille määrätyt maat kärsivät niin paljon, että asialla voisi olettaa olevan jotakin syvällistä, positiivista annettavaa niiden väestölle. Nyt kuuri näyttää tehonneen. Ehkä EU:ta jo aidosti ylistetään Etelä-Euroopassa ja tunnetaan sitä kohtaan suurta solidaarisuutta?
Saksalaiset ovat tiettävästi ainakin olleet tyytyväisiä EU:hun, vaikka tuskin ovatkaan sen hyväksi mainittavia uhrauksia tehneet ja myös Ranskan vaalit viittaavat siihen, että kansa on vähemmän EU:ta kuin itsenäisyyteen palaamista vastaan.
EU:n rooli Ukrainan auttamisessa ja Venäjä-pakotteiden kantamisessa on ollut muuan sen tulikoe. Siinä on todella tehty uhrauksiakin, mutta varsin valikoivasti. Itse asiassa on maita, jotka koko ajan rahoittavat Venäjän sotaponnisteluja ostamalla sieltä kaasua.
Yhteisiä uhrauksia on sentään tehty ja kukapa olisi sanonut, että EU, enempää kuin ihmisten varsinainen isänmaakaan tuo pelkkää onnea ja auvoa. Yhteinen kärsimys vie kansakunnan yhteen, mutta EU:n kaltaisen yhteisön kohdalla asia saattaa olla toinen. Jotkut kärsivät aina toisia enemmän.
Saattaa se olla, että suuri osa Euroopan väestöä ihan aidosti haluaa alueelleen yhä enemmän vierasta kulttuuria ja uskontoa edustavia, usein omalle kulttuurille ja uskonnolle vihamielisiä maahanmuuttajia. Tätä on kuitenkin jo syytä epäillä.
Ehkä se kärsii mielellään vaikka puutetta ajatellessaan, että globalisaatio joka tapauksessa tukee kehittyvien talousmahtien nousua ja siten lisää hyvinvointia maailmassa, vaikkapa sitten oman kansan kustannuksella. Tätä olisi kuitenkin vaikea uskoa.
Kansainvälisen yhteisön ja vielä mieluummin koko maailman yhteisiin etuihin samaistuminen olisi monen mielestä jalo rooli, joka ollessaan selvästi altruistisempi kuin vain oman isänmaan edun ajaminen tuottaa suurempaa tyydytystä ja antaa sisältöä elämälle.
Nykyisenä maailmanaikana, koko globaalisen kentän jakaantuessa yhä selvemmin tällainen idealismi luultavasti yhä useammin koetaan haihatteluksi, jonka hyväksi tuskin halutaan tehdä uhrauksia. Valtiot tarvitsevat nyt erityisen paljon toisiaan, mutta uuden korvikkeen löytäminen nationalismille tai patriotismille, jos niin halutaan, näyttää nykyisten trendien vallitessa yhä epätodennäköisemmältä.
Valitettavasti nykyinen kehitys ei suinkaan sulje pois suurten sotien mahdollisuutta. Itse asiassa sellaisessa ollaan jo tietyllä tavalla mukana. Sodan mukana nousee aina huippuunsa myös nationalismi. Onko se itse asiassa koko tämän kehityksen synnyttäjä vai sen seuraus, on kysymys, joka on liian laaja tässä ratkaistavaksi.
Kirjoittaja on Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori. Kirjoitus on alun perin julkaistu Suomen Mieli -lehden numerossa 3/2024.